Arkea ja vuodatusta

Maire kyllästy kun ei ylettyny ruokaan.

Jumankeega että jaksaa SATAA. Siis eihän tässä muuten mutta joka hemmetin pelto ui kuravelliä ja pitäis a)päästä puimaan viljat ja b)tekemään rehua. Mutta vahingossakaan ei kyllä ole kahta päivää poutaa putkeen että ehtis näistä kumpaakaan edes alottaa. Appiukko noituu hampaiden välistä ja maailmalla pyörivä mies kysyy joka puhelun alussa: "Sataako?". Kai se kohta kyllästyy kysymään kun vastaus on aina sama. Tän pirun sateen mukana tulee aika monta muutakin harmia, kuten utaretulehduksia. Joka hiivatin toisen eläimen tissistä tulee jotain mitä ei voi maidoksi luokitella millään mittarilla. Yks kakkapää onnistui saamaan jostain myös Aureuksen, sen pahamaineisen tulehduksen mikä leviää ku rutto jos niikseen tulee. Yllättäen aktivisti ei todellakaan soittanut sille teurasautoa kuten ois voinu kuvitella vaan pisti sen antibioottikuurille. Hauskaa kaataa maitoa viemäriin litratolkulla, mutta sehän on Jeppa, eihän nyt Jeppaa voi autoon laittaa.... Muutenkin luopumisen tuska on ollu aika vahvasti läsnä viime aikoina. Kirsikan maailman suloisin lapsi lähti isoon maailmaan viime viikolla. Olisin takuulla pitäny ite kasvamassa jos olis ollu mitään mahdollisuuksia, mutta muutenkin aletaan olla pulassa kun talvi tulee ja noi kaikki pihalla asuvat ötökät pitäis survoa katon alle... Kirsikan vasikkaa (Niitti nimeltään) tuli hakemaan tuttu karja-autokuski, joka hieman hitaasti kattoi kun allekirjoittanut vuodatti melko isoja krokotiilinkyyneliä ja sanoi toistuvasti että tää homma on kyllä ihan paskaa. Lohduttaakseen (kai) kuski kertoi eräästä tilasta jossa poika peruu isänsä puhelimesta vasikoiden ja teuraslehmien kyytejä vähän väliä. Aiheuttaahan se vähän varmaan säätöä mutta voi taivas että mä ymmärrän sitä lasta. Tytötkin oli pitkään suru puserossa kun niiden lempivasikka lähti. No, kyllä tästä suosta taas noustaan. Kunnes tiputaan taas, kuukauden sisään on pakko pistää Herba (se kohtu pihalle -kaveri), Järy ja Jiira myös pois. Niitä saakin itkeä heittämällä viikon. Noni, nyt jo itkettää. Että älä ikinä luule että nämä eläimet olis pelkkiä tuotantoeläimiä. Kyllä ne on työkavereita siinä missä vaikka hevosetkin ja niihin kiintyy vaikka joka hemmetin kerta rapsuttaessa miettii että älänyttykkäätästäelikostaniinpirusti.

Mee keskenäs lypsylle. Meillä on uintihommat kesken.

Ja joka kerta miettii että onko musta sittenkään tähän hommaan. Mutta ainakin mä teen kaiken voitavani että näillä olis niin hyvä olla kuin mahdollista. Tänne ainakin on jokainen tervetullut milloin vain kattomaan miten näitä hommia tehdään ja kuinka "kamalaa" näiden elämä sitten oikeasti on. I dare you. Jos uskot ja luulet tietäväsi jotain niin uskallan väittää ettet tiedä mistään mitään. Se on vaan hemmetin helppo huudella ja pistää sitten silmät ja korvat tukkoon kun joku haluais kertoa ja todistaa väitteet vääräksi. Mutta sitähän tää nykymeno on, etenkin netissä. Huudetaan vaan naama punasena sitä omaa asiaa ja kieltäydytään kuuntelmasta minuuttiakaan sitä vastapuolta. Ettei vaan vahingossakaan joutuis perumaan omia mielipiteitään. Ja sitten mennään kauppaan vouhkaamaan kun ruoka on kallista ja ostetaan sitä halvinta merkkiä ja unohdetaan että sillä sitä eläinten hyvinvointia syödään päivä kerrallaan. Mikäli olet uutisia lukenu niin aika syvässä suossa ryvetään, monilla miljoonien velka niskassa ja se nyt sattumalta vaikuttaa esimerkiksi parisuhteeseen, lapsiin ja välillisesti aika isoonkin ympyrään sen maatilan ympärillä.

Pistää suomeksi sanottuna v******maan kun yönä jos toisenakin sitä murehtii näiden omien eläinten sairauksia ja miettii sateella että onko niillä nyt tarpeeksi kuivaa siellä katoksessa ja samaan aikaan asenne on se että maitotilalliset on eläinrääkkääjiä ja ihmishirviöitä ja elää niillä tukiaisilla ku viimestä päivää. Kun minä ainakaan en oo eläessäni tavannu ihmistä joka pitäis maitotilaa eikä niistä elikoista tykkäis. Enkä kyllä toisaalta oo tavannu yhtäkään tällä hommalla rikastunuttakaan. Tää kun ei oo mikään rahasampo, mikäli se nyt kenellekään voi yllärinä tulla. Kai sen nyt kertoo jo noi tilojen lopettamistilastotkin.

Tästä nyt tuli tällanen paatos kun tässä seikkailee tän eläimistä luopumisen aiheuttamassa tunteiden sekamelskassa ja sattuu silmään muutaman "asiantuntijan" mielipide tästä hommasta. Tekis vaan mieli sanoa että tuu nyt jumaliste kattomaan ite äläkä vouhota siellä kaksiossas kun et mistään mitään tiedä. Ja sanoinkin jo näköjään. Ite ajattelin asioista eläinrakkaana ihmisenä melko samaan tyyliin ennen tänne muuttoa ja kyllä valtaosa mun silloisista mielipiteistä oli ihan "musta tuntuu" ja "oon kuullut että" -osastolta. Kuinka väärässä voikaan ihminen olla.

No. Positiivisissa uutisissa sentään suunta on oikea - porukka haluaa ostaa suoraan tiloilta ilman välikäsiä ja varmaan enemmän kuin koskaan miettii sitä ruuan alkuperää ja puhtautta. Luulen ja toivon todella että se pitkällä aikavälillä johtaa ainakin johonkin hyvään.

Tapaus Kirsikka

Voihan Kirsikka. Tästä pikku murheenkryynistä on vähän tarinaa myös täällä, mutta tää frouva ansaitsee kyllä kaikkine sekoiluineen jo oman postauksen. Kaikkihan alkoi tossa ehkä kuukausi sitten kun aloin ihmetellä Kirsikan kuihtunutta olemusta. Kyllähän se oli huomattu että jauho ja valkuainen jäi siltä aina syömättä pöydälle, ihan ku eräältäkin nirsolta maatilan emännältä yleensä jää salaatinlehdet (ne oikeesti maistuu vaan etanalta ja mullalta). Riina oli sitten poikaystävänsä kanssa päättänyt kurkata Kirsikan suuhun. Siellä oli vastassa melko samanlainen näky kuin allekirjoittaneella ala-asteella - hitosti liikaa hampaita ja kaikki ku haulikolla suuhun ammuttu. Itseltänihän joku hammaslääkäri about pari vuotta sitten kysyi että oonko miettinyt hampaiden oikasua ikinä. Vastasin että näähän on jo pentuna oikastu, johon ko. lääkäri totes puoliääneen että "no ei kovin hyvin". Välttääkseni Kirsikan samoilta pahoilta puheilta pirautin eläinlääkärille että nupoutuksen yhteydessä vois kattoa vähän tän urvelon suuhun. Kun Emmi sitten tuli käymään ja alkoi kaivella kaiken maailman pihtejä laukusta, mun tuli välittömästi huono olo. Oikeesti, joku kohdun työntäminen takas lehmään on ihan piece of cake tähän verrattuna. Lapsuuden traumat lävähti saman tien silmille, se pirun nitinä ja natina kun pikku-Sirkulta revittiin rautahammasta kunnallisessa hammashoitolassa. Se on vaan syöpyny niin syvälle että oon ihan aikuisiällä karannut hammaslääkärin odotushuoneesta ennen omaa vuoroa. Sanoin Emmille siinä oksennusta nieleskellessäni että nyt on sellanen tilanne että voin työntää käteni ton lehmän persiiseen ja vaikka palotella sen kilon paloihin sahalla, mutta tähän toimenpiteeseen en vaan kykene osallistumaan. Emmi-eläinlääkäri onneksi tajus että kalpeudesta päätellen se on ihan tosissaan ja tuikkas Kirsikan sen verran vahvaan känniin että pääsi yksin käsiksi sen

hammaskalustoon. Ja olihan siellä. Hampaat sikin sokin, yksi poskihammas oli jääny vielä rautahampaiden päälle ja etuhampaidenkin vaihtuminen oli jääny aika puolitiehen. Piti siis irrotella hampaita. Kävin siinä sen verran kääntymässä että sain oheiset kuvat otettua, jonka jälkeen piti mennä ulos puhaltelemaan ja etsimään katoavaa tajuntaa. Lopputulemana kolme irroitettua hammasta ja aika karskin näköinen lehmäpolo. Niin ja pahoinvoiva emäntä.

No eipä se riemu Kirsikan kanssa tähän loppunu. Ei varmaan tartte kertoa että eihän se pätkääkään paremmin syöny tämänkään jälkeen. Seuraava ihmetyksen aihe oli se vasikka. Kun sen piti syntyä 20.7. ja siinä viikkoa ennen poikimista ei ollut mikäänlaista merkkiä että se muka poikis. Eihän se sitten auttanu ku anopin opastuksella mennä tunkemaan se käsi sinne Kirsikan hanuriin (koska mä oikeesti opin että ei kannata sanoa MITÄÄN ääneen minkä ei halua toteutuvan). Tapahtuma oli kuitenkin yllättävän kivuton. Siis minulle. Mutta ei sieltä löytyny kyllä ku yks kova möhkäle, eikä todellakaan sorkkia joiden pitäis olla jo viikkoa ennen poikimista edes vähän tuloillaan. Kävi siinä mielessä yhtä ja toista jostain muumioituneesta mötikästä, mutta sitten tuli onneksi siementäjä käymään ja lupas kokeilla onko siellä Kirsikan sisällä mitään eloa. Kaikkien suureksi riemuksi sieltä löytyi kuin löytyikin vasikka. Ja vielä oletus oli että elävä sellainen. Älyttömästi vaan alempana kuin viikkoihin nähden olis pitäny olla. No, annettiin Kirsikalle aikaa toipua tästä hanurinkaivuusta, mutta eihän sitä vasikkaa sitten alkanut kuulua pihalle. Seitsemän päivää yli "lasketun ajan" oli sitten suoritettava seuraava tutkimus, jälleen anopin avustuksella. Tällä kertaa vastaan tuli kyllä jotain vähän nopeammin, mutta voi perse, etten paremmin sano. Molempien villi veikkaus oli joko etupolvet tai takakintereet. Eli oli miten oli, vasikka oli tulossa pomminvarmasti virheasennossa. Eikun eläinlääkärin kanssa neuvonpitoon. Taru -parka oli just päässy lomilta takaisin sorvin ääreen kun eräs kädetön maatalonemäntä soitti inasen hysteerisen puhelun että voisko joku nyt tulla kattomaan kun tää ei nyt oikein näytä siltä että tästä kotikonstein selvitään. Taru käski ensimmäisenä tunkemaan käden ihan siitä oikeasta reijästä että saadaan tietää onko kohdunsuu edes auki. No, tässä vaiheessa kun oman fiiliksen mukaan olin viettäny jo koko päivän käsi siellä ylemmässä reijässä niin alempi tuntui jo vallan vaihtelulta. Enhän mä sieltä mitään tuntenu. Ihan kun olis kättä pyöritelly jossain kiisselissä kainaloa myöten. En löytäny edes niitä polvia tai kintereitä, saati sitten mitään muutakaan. Taru totesi varmaan tässä vaiheessa että viisaampi tulla käymään, näkee edes että sen muijan käsi on ollu oikeessa päässä lehmää. Siinä sitten Tarun kanssa vietettiin rattoisa ilta käsi molemmissa reijissä vuorotellen Tarun opastaessa missä on se kohdunsuu ja paljonko se nyt on auki vai eikö se ole auki. Kirsikka alkoi valehtelematta näyttää siltä että jos nyt vaan joku hakis kiväärin ja päästäis hänet tästä piinasta niin olis varmaan kaikille parempi. Kaupan päälle työnnettiin siihen toki magnesiumia ja kalkkia ja b-vitamiinia ja vaikka mitä ettei olis kidutettu pelkästään peräpäätä. Niin ja käynnistyspiikki. Eli puolentoista vuorokauden sisään oli määrä syntyä vasikka. Perätilassa ja vielä väärinpäin, ettei liian kivalta kuulostais. Seuraava yö meni aika katkonaisesti mutta mitään merkkiä ei poikimisesta ollu. Eikä myöskään seuraavana päivänä. Meillä oli suunnitteilla kiva raglette-ilta sveitsiläisten mökkiläisten kanssa ja sitä siinä sitten alettiinkin viettää kun ei kerran mitään tapahdu.

Niitti-kovan onnen vasikka.

Tytöt alkoi hiipua puoli ysin maissa ja lähdin viemään niitä nukkumaan, matkalla käytiin vielä kattomassa Kirsikkaa. Siellä se makas ja tuijotti täysin tyynenä takasin. Kun sitten sain tytöt sänkyyn ja toinen jo nukahtikin, alko ikkunasta kuulua aivan julmettu mölinä. Säntäsin samoilla ovilla anopin kans navetalle ja hyvä ettei itkua tuherrettu ilosta kun todettin että se vasikka oli syntyny! Siis mitä hemmettiä, vartti aiemmin ei MITÄÄN merkkiä mistään. Mutta siellä se oli! Riemun kiljahdukset vaihtu kyllä hyvin nopsaan kauhunsekaisiksi kun tajuttiin että jumaliste, Kirsikka käy aivan apinan raivolla vasikkansa päälle. Puski sitä ympäri karsinaa ja vasikka -parka vielä litimärkänä oli melko hämillään saamastaan ei-niin-äidillisestä kohtelusta. Toki tässä vaiheessa sveitsiläiset säntäs myös kattomaan tätä uutta elämän ihmettä - vaan nähdäkseen että se hormonihuuruissaan pyörivä emä yritti täysiä tappaa oman vasikkansa. Ida alkoi huutaa ikkunasta äitiä joten eikun lapsi pyjamassa mukaan navettaan. Anoppi koitti pitää vasikan hengissä ja minä lapsen kanssa juoksen etsimässä levyä tai mitä tahansa millä sais emän eroon vasikasta. Lopulta löyty muutama levynpätkä joita virittelemällä saatiin pieni rako vasikan ja emän väliin. Mutta kun Kirsikka tajus että nythän noi vie ton vasikan pois, se alkoi luonnollisesti hyökätä meitä päin. Naama tulipunasena ja kädet täristen sanoin vaan lapselle että "ei tässä kato hätää, Kirsikka on nyt vaan vähän terapian tarpeessa, synnytyksen jälkeinen masennus tai jotain". Sanotaanko nyt että jonkin verran siinä joutui käyttämään kovempia otteita mutta lopulta saatiin vasikka hilattua karsinasta ulos ja raivohullu Kirsikka jäi puskemaan kaltereita minkä jaksoi. Sveitsiläiset katsoivat melko lailla pysähtyneenä tätä esitystä ja tilanteen rauhoituttua mies sai sanottua vaan "wow." Sisälle päästyä kuuntelin vähän varovasti lastani ja mietin että millaset traumat mahtoi jäädä tästä kun äitikin melko varmaan kiroili ku merimies ja tilanne oli muutenkin vähintäänkin kaoottinen. Pesin siinä verta ja jälkeisiä ja kakkaa pois naamasta ja käsistä kun Ida katto mua silmiin ja käytiin seuraavanlainen keskustelu:
"Äiti. Kirsikka oli kyllä tosi vihanen."
"Niin oli."
Hiljaisuus.
"Äiti. Mulla oli kyllä tosi kivaa navetalla!"