Miksi maatalousala tarvitsee naisia

Eilinen oli sitten sellanen maanantaipäivä että harvoin on näissä hommissa niin paljon suomeksi sanottuna vituttanut. Aamulla lomittajan opastukseen navetalle muun perheen jäädessä autuaana lämpimään sänkyyn. Pääsen navettaan, totean että toisen puolen kaikki juomakupit on umpijäässä koska joku sanoi että ei siellä niin paljon tuule että ne jäätyy jos kennoja jättää vähän auki. En mainitse nimiä mutta saatan olla naimisissa ko ihmisen kanssa. Eli lämmintä vettä joka kippoon ja toivomaan parasta. Lehmiä asemalle saatellessa sitten tuli se seuraava ylläri. Paskakone tiltissä. Eli noin kolmenkymmenen elikon paskat tursuaa ritilöiden välistä ja kone jurnuttaa paikallaan. Sunnuntaiaamunahan oli viimeksi käyty talikolla sama savotta samasta syystä, mutta silloin kukaan asiasta ymmärtävä ei periaatteessa vaivautunut katsomaan mikä siinä oikein on oikeasti vikana, ooteltiin ilmeisesti että korjaantuu itekseen. Ei muuten korjaantunu. Kiukuspäissäni jätin paskan seisomaan ja ajattelin että haen tästä paalin, saa edes nuoriso syötävää. Missäs traktori, aha, pajassa. Hyvä. Tarkottaa sitä että jos peruutan sentinkin vinoon niin koko paja todennäköisesti kaatuu tai ainakin oven karmit putoaa. Koska mitä suotta siihen tekemään leveämpiä ovia, mukavahan siihen traktorin mentävään koloon on perspimeässä sihdata. Seuraava etappi; Traktorissa on kiinni trukkipiikit ja perunamäskiä sisältävä teräskaukalo. Jaaha, no ei mitään, viimeks viime kesänähän oon suorittanut trukkipiikkien vaihdon paalipiikkiin. Pihalle toteamaan että se prkeleen värkki ei irtoa traktorista vaikka sormet kohmeessa käyn miljoona kertaa vääntämässä vipuja ja kiskomassa ja riuhtomassa. Kiitos koneinsinööri. Pomminvarmasti mies. Ja tiiätkö kun se hermo sitten menee ihan totaalisesti ja alennut epätoivoisiin tekoihin. Riuhtasin niin kovaa kun jaksoin sitä teräsmötikkää, toki samaan aikaan puhelimessa eräälle mieshenkilölle noituen..... Ja poks sanoi selkä. Siinä vaiheessa saattoi tulla jo sellasta tekstiä että perheenäidin suusta ei kaikki ehkä oo kuullutkaan. Kiipesin kylmän viileesti traktoriin, ajoin sen talon ovesta käytännössä sisään, raahasin puolipukeisen miehen pihalle ja käskin ystävällisesti irroittamaan sen metallimörskän traktorista. No, tottakai se sujahti kiltisti maahan kun tyyppi on tehnyt näitä hommia pennusta asti. Osaa ehkä tehdä, mutta voi taivas että voi olla paska neuvomaan! Ekan kerran kun joskus muinoin ajoin traktoria, se sanoi että aja toi tonne, tosta käynnistät ja ton vivun väännät eteen niin se menee eteenpäin. Joo, eiku vaan, kannattaa joskus kokeilla. Positiivista olis ollut se, että toi pajan ovi ois nyt aika paljon isompi jos en ois tajunnut kysyä että kuinkahan kovaa tää tästä lähtee kun kytkimen nostaa. No, trukkipiikit jäi siihen sievästi oven eteen, ajattelin että säilyyhän ne siinäkin. Sitten kauhomaan niitä paalipiikkejä kiinni. Tässä kohtaa tuli se hetki kun toivoin hartaasti että joskus jonkun tällaisen härvelin suunnittelussa olis ollut mukana nainen. Kun sillä norsun kokoisella vempeleellä pitäs osua niihin pirun viiden sentin kokoisiin koukkuihin, molemmin puolin toki. Eli ne koukut mihin ne piikit tulee kiinni, on käytännössä valehtelematta mun nyrkin kokoiset. Sitten koitat ajaa tarpeeksi hiljaa eteen näkemättä hevon****ua missä kohti se etukuormaaja menee että osuis edes lähelle. Ajat kymmenen senttiä eteen, painat jarrua, traktori liukuu metrin taaksepäin. Ajat uudestaan eteen, ajat liian kovaa, traktori työntää piikit vinoon. Tuut alas traktorista, riuhdot noidannuoli selässä ne piikit suoraan, takas traktoriin, ajat kymmenen senttiä eteen, valut neljä metriä taakse. Ajat uudestaan eteen, ajat liian kovaa, työnnät ne piikit rehuvaraston ovesta läpi. (Tätä en ole kertonut muuten kotona) Revit edelleen sen noidannuoli selässä ne piikit pois sieltä oven alta, ajattelet että helpompi saada piikit kiskottua traktoriin kiinni kun koittaa osua traktorilla piikkeihin. Vartin hikoilun jälkeen saat ne piikit revittyä niin että ne on niissä viiden sentin koukuissa kiinni. Sitten traktoriin umpijäässä, käännät piikit alas että ne varmasti on kiinni. Ei muuten ole. Roikkuu kivasti vaan niiden koukkujen varassa eikä se joku pirun sentin kokoisessa reiässä oleva tappi ole paikallaan. Takasin alas, vääntämään siitä pirun vivusta kunnes tajuat olevasi samassa pisteessä kun äsken niiden trukkipiikkien kanssa. Ajat taas talon ovesta sisään ja karjut jo naama punasena että hilaa se hanuris tänne ja laita toi mikälie tappi siellä nyt onkaan kiinni ja vähän äkkiä. Tähän mennessä aikaa on kulunut tunti. Lomittaja on todennäköisesti jo lypsäny ja odottaa sitä paalia että sais ruokkia eläimiä. Itestä ehkä tuntui lähinnä että se on saattanu jo muumioitua sinne navettaan, samoin kun kaikki eläimet. Ja lapset on kasvanu aikuisiksi ja muuttanu todella kauas pimahtaneesta äidistään joka on ajanut rehuvaraston edessä traktorilla eestaas paalipiikkejä työnnellen vuodesta 2016.

Jos ko aamu olis mennyt niin että nainen olisi sekä tehnyt että suunnitellut työvälineet ja työkoneet: A) Sunnuntaina olis jo katsottu mikä siinä paskakoneessa on vikana. Se olis selvinny vartissa koska sen purkamiseen ja kokoamiseen ei olis tarvittu noin miljoonaa pulttia ja mutteria ja seitsemäätuhatta eri työvälinettä. B) Traktoriin saisi vaihdettua työvälineet napin painalluksella.

Kiitos ja näkemiin.

Teurasautopäivä - paska päivä.

RIP Herba <3

Ensimmäiset itkut sillon kun päätät että nyt ne määrätyt eläimet on ilmotettava teuraaksi. Seuraavat itkut viimestään siinä vaiheessa kun tulee se tekstiviesti. "Teurasauto saapuu 24.10. klo 14-15.....". Tänään se otti, ja ottaa, erityisen koville. Jiira oli sellainen hiljainen ja suht helppo kaveri kunnes viimeisen poikimisen jälkeen sen utare vaan levähti. Viime aikoina sen kaikesta käytöksestä huomas että lypsy ei ollu enää erityisen mukavaa. Siitä tuli myös vähän äksy, mikä yleensä selittyy ainoastaan kivulla. Järy parka, maailman harmittomin otus. Nukkui aina kun mahdollista pitkin pituuttaan ja sen näköisenä että välillä piti varmistaa onko se kuollut omia aikojaan. Mutta se utare. Aivan mahdoton lypsää. Poikimisen jälkeen se oli lypsettävä puoli kerrallaan koska ne hemmetin vekottimet ei vaan ylettäny kiinni.... Eli ei mitään saumaa siementää enää. Mutta sitten se suurin porun aihe. Herba. Mä opettelin Herban kanssa nää hommat koska se oli niin kiltti ja helppo. Rapsuttelin ja pyytelin anteeks että revin sitä tisseistä tajuamatta yhtään miten sieltä sitä maitoa pitäs saada pihalle. Laitoin lypsimet väärinpäin ja irrotin ja laitoin uudestaan väärinpäin. Ja se kuunteli ja kärsi hiljaa. Annoin mä sille sitten aina vähän erikoisherkkuja sen via dolorosan lopuksi.

Ensimmäinen isompi säikähdys tuli jo kun se työnsi kohtunsa pihalle. Mutta siitäkin selvittiin. Nyt ei enää selvitty sen kolmannesta aureuksesta. Joka poikimisen jälkeen se sen pirun tulehduksen jossain vaiheessa sai. Aina sain jotenkin kikkailtua että se jopa parani vaikka oli antibioottiresistentti versio. Mutta tällä kertaa mikään ei auttanu enää. Sairaan vetimen ummistaminen ei ollut enää vaihtoehto koska Herban ainoa synti oli se, että se valutti maitoa. Ja se maito tartuttaa taas sen saman tulehduksen eteenpäin terveisiin lehmiin.

Tänään purin aitoja kun se pirun teurasauton ääni kuului. Anoppi oli ystävällisesti luvannu hoitaa lastauksen. Ei tartte varmaan kertoa että itestä ei siihen ollu. Ehdin just toiseen päähän peltoa ja istuin siihen tyhjän lankakelan päälle ja voin kertoa että tästä itkusta ei oo sen jälkeen tullu loppua. Tuttu eläinlääkäri on ollu tässä kyseisessä teurastamossa töissä mihin meidän eläimet menee. Jotenkin mulla tulee joka kerta se keskustelu mieleen teurasautopäivinä. Kysyin sillon varovasti millasta siellä on (vaikka en ollu yhtään varma että hauan kuulla). Teurastamolla on kuulemma kyllä tosi asiantuntevaa porukkaa. Ei piestä, ei hakata, rauhallinen tunnelma, eläimiä kohdellaan ihan hyvin. Mutta se teurasnavetta ei sitten ilmeisesti oo mikään viiden tähden hotelli. Sillon se eläinlääkäri sanoi että lohduttaudu sillä että ne ei joudu olemaan siellä pitkään. Mut enhän mä pääse siitä ajatuksesta. Näistä työkavereista siellä pimeessä hirveessä navetassa. Yleensä ne on siellä yön yli, koska sunnuntaina tai maanantaina haetaan ja aina seuraavana päivänä teurastetaan. Huomiseen iltapäivään saakka mä tuun sitä pyörittämään päässäni kunnes arvelen että nyt niiden elämä on jo ohi. Sen jälkeen voi taas vähän hengittää. Tähän verrattuna kotiteurastus on kuulkaa ihan piece of cake. Se eläin harvoin ehtii edes tajuta mitä tapahtui kun on jo henki pois tai taju kankaalla, riippuen siitä lopetustavasta. Omalla kotipihalla tai pellossa, tosta vaan. En mä nyt sitäkään tietenkään kattomaan pysty mutta ajatuksena se on ehkä vähän siedettävämpi.

Lapsille en kyenny aamulla sanomaan että auto tulee. Ne tosin ottaa sen varmaan paljon realistisemmin ku äitinsä. Kesällä veljen tyttö oli kylässä ja katteli Mairea tossa laitumella. Meidän tytöt siinä vieressä seiso ja totes pokkana ja ihan ilosena Veeralle että "Mairesta tulee makkaraa!". Veeran silmät levis metrin ja alkoi täyttyä vedellä kun se katto vuoron perään vanhempiaan ja Mairea ja näin että nyt saattaa tulla pari lisäkysymystä. Poistuin takavasemmalle.

Ps. Ei meidän lehmät koko kesää järvessä makaa. Laidunmatka meni vaan kuvanottohetkellä ilmeisesti rouvalle liian hikiseksi hommaksi.....

Tuurilla ne laivatkin seilaa....

Yrmykkä ja joku Urpo

...Siinä se vastaus periaatteessa siihen kun moni kysyy miten hemmetissä mä olen tänne joutunu ja vielä pärjään näissä hommissa edes jotenkin. Nyt on kyllä ollu sellanen viikko että huhhui. Mun silmäterä Yrmy, navetan vanhin lehmä ja tilan ainoa 50-tonnari, oli tekemässä seitsemättä vasikkaansa. Mä oon sanonu aina että jos Yrmy tästä poikimisesta ja sen jälkeisestä ajasta selviää niin se saa jäädä meille vaan olemaan. Jos ei muuta niin muuttakoon tonne meidän yläkertaan mutta Yrmy ei täältä lähe ku vaakatasossa. Viime poikiminen meni suhteellisen ok, pari kertaa se yritti halvaantua mutta mulla oli eläinlääkäri käytännössä pikavalinnoissa ja kun jalka otti yhden väärännäköisen sivuaskeleen, soitin samantien kalkit suoneen. Maanantai-iltana Yrmy alko osottaa merkkejä että poikiminen vois olla lähellä ja jätettiinkin se sisään karsinaan. Yöllä yritin tihrustaa kamerasta tilannetta mutta näin ainoastaan roikkuvia heiniä. Kirosin siinä itteni alimpaan helevettiin kun olin unohtanu putsata navetan kameran päältä sinne kesällä ilmestyneen pääskysen pesän.... Ja samalla hetkellä kuului se joka yönä toistuva tepsutus kun toinen muksuista hiipii mun viereen nukkumaan. Joten mihinkään ei auttanu enää siitä lähteä sätkimään jos ei halua aiheuttaa lapselle elinikäisiä traumoja katoamalla keskellä yötä. Aamulla heräsin sitten 6.10 siihen että Riina soitti navetalta että "Ykä" meinaa alkaa pykästää vasikkaa. Eka ajatus oli että hemmetin hyvä homma - päivällä on mukavampi roikkua eläinlääkärin kanssa Yrmyn päässä kalkkia työntämässä ku keskellä yötä. Poikiminen itessään meni yllättävän kivuttomasti, vähän anopin kanssa jeesattiin vanhaa frouvaa ja järeen kokonen sonnihan sieltä tuli. Tietenkin. Ne miltä toivot sitä lehmävasikkaa ei saletissa koskaan sellasta tee. Yrmyllä on yks ainoa tyttövasikka, tai nyt jo ihan iso neiti; tänä kesänä siemennetty Myrtti. Paree että jatkaa emänsä jalanjäljissä.

Ens näkemältä näytti että täähän saattaa jopa mennä ihan jees, Yrmykkä veti ämpärillisen jauhoja ja kymmenen litraa vettä ja sai edellisillan jatkeeksi vielä kalkkipötkön kitusiin. Vastusti toimenpidettä omaan tanakkaan tyyliinsä ja aattelin että näinköhän tässä selvitään ilman eläinlääkäriä. No illallahan tilanne olikin sit jo toinen. Navetalla oli vastassa silmät kuopalla seisova Yrmy, joka näytti siltä että olis ollu Cheekin keikalla ja vetäny jatkot päälle.

It´s a boy!

Eikun taas elukkalääkäriä tilaamaan. Onneksi Taru ehti paikalle ennenku Yrmy kerkes makuulle. Nää pirulaiset meinaan harvoin nousee ylös vaikka ei enää halvausoireita oliskaan. Jostain syystä ne "luovuttaa". Ehkä eivät uskalla kokeilla kantaako jalat, mistä noista tietää.... Mutta siperia on opettanu että parempi olla aina vahvasti etukenossa eläinlääkärin kanssa. Taru tempas kalkin suoneen ja piristyihän se vähän. Seuraavana päivänä oli kuitenkin taas vastassa niin krapulaisen oloinen ja näköinen eläin että taas soitettiin piipaalla lääkettä. Toinen kerta ilmeisesti tällä erää riitti sillä tänä aamuna Yrmy jo alkoi olla suht normaali itsensä.

No, minä siitä sitten edellisillan selkkauksesta migreenin saaneena tyttöjä roudaamaan päiväkotiin ja kerkesin keskimäärin sieltä takas ja eteiseen kun soi puhelin: "Saakeli (saattoi olla myös joku rumempi sana), nyt se Kinkeri poikii parteen, sillä näkyy jo sorkat!" Joopajoo. Kinkeri, alias Kinkku. Hirveän lihava Ay, josta sanoin jo kolme viikkoa sitten että joko toi tekee kaksoset tai sen ns. laskettu aika on persiillään. Sen verran soitti sentään kelloja että otettiin se lehmien mukaan hyvissä ajoin. Riina sanokin että ilmankos se tänä aamulla hortoili itekseen laitumella ihan eri nurkassa ku muut, mikä on sangen poikkeuksellista käytöstä lehmältä. Siitä puhelinsoitosta synty melkonen spektaakkeli kun tajusin että Yrmyähän ei voi siirtää mihinkään ettei se mee halvaantumaan johonkin perimmäiseen parteen ja toisessa poikimakarsinassa on rantahaasta tutkittavaksi napattu hieho josta Riina kysy että onko se ihan varmasti AY. Lähinnä se eläin näyttää Ay:n ja ylämaankarjan risteytykseltä. Käy ja kukkuu ihan normaalisti mut karvaa on enemmän ku keskiverto shetlanninponilla tammikuussa. Siinä tehtiin sit melko pikaiset ratkasut ja nakattiin karvapallo toiseen yksiöön ja eikun Kinkkua ajamaan vähän pehmeämmälle alustalle poikimaan.

Kinkku ja vaaleanruskea vasikka. Tuli siitä sitten
ihan valkoinenkin lopulta.

Sieltähän se tulla lönkötti sorkat toosasta vilkkuen. Viis minuuttia ja maailman söpöin tyttövasikka oli pihalla. Siinä sitten porukalla anoppi, minä ja Riina siinä taivasteltiin että oli muuten melko lähellä tulla jonkinmoinen sählinki. Kinkeri vähän irvistellen nuoli vasikkaansa, joka oli ilmeisesti tyhjännyt suolensa "lapsiveteen", koska oli pitkälti yltä päältä paskassa. Ja mitä tekee Kinkku: Toteaa että tuli meinaan saamarinmoinen nälkä tässä temutessa ja vasikkakin maistuu ihan paskalle, jos kävis vaikka syömään. Riinan kanssa jonkin verran naurettiin kun ko eläin on varsin tunnettu ruokahalustaan. Jauhojen jaolla se on pakko köyttää persiin takaa kiinni kun syö muuten seittemän muunkin elikon ruuat. No, vasikka näky tulleen emäänsä, en oo koskaan nähnyt että vastasyntyny vasikka ois niin nopeesti pystyssä ja tissiä ettimässä ku tää kaveri. Kinkku ei ees naamaansa varmaan jauhoista nostanu kun vasikka veti jo ternimaitoa tuttipullosta ku viimestä päivää. Onkohan eläimille olemassa joku personal trainer? Voisin ilmottaa Kinkun ja ton tälläkin hetkellä jaloissa makaavan ylilihavan espanjalaisen koiranmötkäleen johonkin ohjelmaan.

Tässä sen taas näkee että pitäs varoa mitä toivoo. Just viikonloppuna marmatin että Härön vasikalla, Nopalla, ei oo oikein ikätovereita ja se selkeesti kaipaa seuraa. Noppa on tosin kunnostautunu tyttöjen leikkikaverina ja sitä mongutaan joka päivä ulos leikkiseuraksi. Ja jos taas Nopalle ei säännöllistä ulkoilutusta kuulu, se vapauttaa kyllä itse itsensä karsinasta ja lähtee sekoilemaan pitkin navettaa. No, nyt tulee vähän lisää vilskettä vasikat vs. lapset hippaleikkiin.

Vielä loppuun on pakko laittaa yks linkki. Mä oon opetellu syömään lihaa yli 15 vuoden kasvisruokavalion jälkeen nyt kun sitä saa ns suoraan navetasta pakkaseen. Vakuumikamaa en edelleenkään kykene syömään mutta oma liha menee jotenkin. Kanan kanssa mulla on ikuinen henkinen taistelu, lapset tykkää siitä mutta mua on ahdistanu se etiikkapuoli aina ihan suunnattomasti. Tän luettuani mun on ehkä vähän helpompi hengittää tän asian suhteen.

Arkea ja vuodatusta

Maire kyllästy kun ei ylettyny ruokaan.

Jumankeega että jaksaa SATAA. Siis eihän tässä muuten mutta joka hemmetin pelto ui kuravelliä ja pitäis a)päästä puimaan viljat ja b)tekemään rehua. Mutta vahingossakaan ei kyllä ole kahta päivää poutaa putkeen että ehtis näistä kumpaakaan edes alottaa. Appiukko noituu hampaiden välistä ja maailmalla pyörivä mies kysyy joka puhelun alussa: "Sataako?". Kai se kohta kyllästyy kysymään kun vastaus on aina sama. Tän pirun sateen mukana tulee aika monta muutakin harmia, kuten utaretulehduksia. Joka hiivatin toisen eläimen tissistä tulee jotain mitä ei voi maidoksi luokitella millään mittarilla. Yks kakkapää onnistui saamaan jostain myös Aureuksen, sen pahamaineisen tulehduksen mikä leviää ku rutto jos niikseen tulee. Yllättäen aktivisti ei todellakaan soittanut sille teurasautoa kuten ois voinu kuvitella vaan pisti sen antibioottikuurille. Hauskaa kaataa maitoa viemäriin litratolkulla, mutta sehän on Jeppa, eihän nyt Jeppaa voi autoon laittaa.... Muutenkin luopumisen tuska on ollu aika vahvasti läsnä viime aikoina. Kirsikan maailman suloisin lapsi lähti isoon maailmaan viime viikolla. Olisin takuulla pitäny ite kasvamassa jos olis ollu mitään mahdollisuuksia, mutta muutenkin aletaan olla pulassa kun talvi tulee ja noi kaikki pihalla asuvat ötökät pitäis survoa katon alle... Kirsikan vasikkaa (Niitti nimeltään) tuli hakemaan tuttu karja-autokuski, joka hieman hitaasti kattoi kun allekirjoittanut vuodatti melko isoja krokotiilinkyyneliä ja sanoi toistuvasti että tää homma on kyllä ihan paskaa. Lohduttaakseen (kai) kuski kertoi eräästä tilasta jossa poika peruu isänsä puhelimesta vasikoiden ja teuraslehmien kyytejä vähän väliä. Aiheuttaahan se vähän varmaan säätöä mutta voi taivas että mä ymmärrän sitä lasta. Tytötkin oli pitkään suru puserossa kun niiden lempivasikka lähti. No, kyllä tästä suosta taas noustaan. Kunnes tiputaan taas, kuukauden sisään on pakko pistää Herba (se kohtu pihalle -kaveri), Järy ja Jiira myös pois. Niitä saakin itkeä heittämällä viikon. Noni, nyt jo itkettää. Että älä ikinä luule että nämä eläimet olis pelkkiä tuotantoeläimiä. Kyllä ne on työkavereita siinä missä vaikka hevosetkin ja niihin kiintyy vaikka joka hemmetin kerta rapsuttaessa miettii että älänyttykkäätästäelikostaniinpirusti.

Mee keskenäs lypsylle. Meillä on uintihommat kesken.

Ja joka kerta miettii että onko musta sittenkään tähän hommaan. Mutta ainakin mä teen kaiken voitavani että näillä olis niin hyvä olla kuin mahdollista. Tänne ainakin on jokainen tervetullut milloin vain kattomaan miten näitä hommia tehdään ja kuinka "kamalaa" näiden elämä sitten oikeasti on. I dare you. Jos uskot ja luulet tietäväsi jotain niin uskallan väittää ettet tiedä mistään mitään. Se on vaan hemmetin helppo huudella ja pistää sitten silmät ja korvat tukkoon kun joku haluais kertoa ja todistaa väitteet vääräksi. Mutta sitähän tää nykymeno on, etenkin netissä. Huudetaan vaan naama punasena sitä omaa asiaa ja kieltäydytään kuuntelmasta minuuttiakaan sitä vastapuolta. Ettei vaan vahingossakaan joutuis perumaan omia mielipiteitään. Ja sitten mennään kauppaan vouhkaamaan kun ruoka on kallista ja ostetaan sitä halvinta merkkiä ja unohdetaan että sillä sitä eläinten hyvinvointia syödään päivä kerrallaan. Mikäli olet uutisia lukenu niin aika syvässä suossa ryvetään, monilla miljoonien velka niskassa ja se nyt sattumalta vaikuttaa esimerkiksi parisuhteeseen, lapsiin ja välillisesti aika isoonkin ympyrään sen maatilan ympärillä.

Pistää suomeksi sanottuna v******maan kun yönä jos toisenakin sitä murehtii näiden omien eläinten sairauksia ja miettii sateella että onko niillä nyt tarpeeksi kuivaa siellä katoksessa ja samaan aikaan asenne on se että maitotilalliset on eläinrääkkääjiä ja ihmishirviöitä ja elää niillä tukiaisilla ku viimestä päivää. Kun minä ainakaan en oo eläessäni tavannu ihmistä joka pitäis maitotilaa eikä niistä elikoista tykkäis. Enkä kyllä toisaalta oo tavannu yhtäkään tällä hommalla rikastunuttakaan. Tää kun ei oo mikään rahasampo, mikäli se nyt kenellekään voi yllärinä tulla. Kai sen nyt kertoo jo noi tilojen lopettamistilastotkin.

Tästä nyt tuli tällanen paatos kun tässä seikkailee tän eläimistä luopumisen aiheuttamassa tunteiden sekamelskassa ja sattuu silmään muutaman "asiantuntijan" mielipide tästä hommasta. Tekis vaan mieli sanoa että tuu nyt jumaliste kattomaan ite äläkä vouhota siellä kaksiossas kun et mistään mitään tiedä. Ja sanoinkin jo näköjään. Ite ajattelin asioista eläinrakkaana ihmisenä melko samaan tyyliin ennen tänne muuttoa ja kyllä valtaosa mun silloisista mielipiteistä oli ihan "musta tuntuu" ja "oon kuullut että" -osastolta. Kuinka väärässä voikaan ihminen olla.

No. Positiivisissa uutisissa sentään suunta on oikea - porukka haluaa ostaa suoraan tiloilta ilman välikäsiä ja varmaan enemmän kuin koskaan miettii sitä ruuan alkuperää ja puhtautta. Luulen ja toivon todella että se pitkällä aikavälillä johtaa ainakin johonkin hyvään.

Tapaus Kirsikka

Voihan Kirsikka. Tästä pikku murheenkryynistä on vähän tarinaa myös täällä, mutta tää frouva ansaitsee kyllä kaikkine sekoiluineen jo oman postauksen. Kaikkihan alkoi tossa ehkä kuukausi sitten kun aloin ihmetellä Kirsikan kuihtunutta olemusta. Kyllähän se oli huomattu että jauho ja valkuainen jäi siltä aina syömättä pöydälle, ihan ku eräältäkin nirsolta maatilan emännältä yleensä jää salaatinlehdet (ne oikeesti maistuu vaan etanalta ja mullalta). Riina oli sitten poikaystävänsä kanssa päättänyt kurkata Kirsikan suuhun. Siellä oli vastassa melko samanlainen näky kuin allekirjoittaneella ala-asteella - hitosti liikaa hampaita ja kaikki ku haulikolla suuhun ammuttu. Itseltänihän joku hammaslääkäri about pari vuotta sitten kysyi että oonko miettinyt hampaiden oikasua ikinä. Vastasin että näähän on jo pentuna oikastu, johon ko. lääkäri totes puoliääneen että "no ei kovin hyvin". Välttääkseni Kirsikan samoilta pahoilta puheilta pirautin eläinlääkärille että nupoutuksen yhteydessä vois kattoa vähän tän urvelon suuhun. Kun Emmi sitten tuli käymään ja alkoi kaivella kaiken maailman pihtejä laukusta, mun tuli välittömästi huono olo. Oikeesti, joku kohdun työntäminen takas lehmään on ihan piece of cake tähän verrattuna. Lapsuuden traumat lävähti saman tien silmille, se pirun nitinä ja natina kun pikku-Sirkulta revittiin rautahammasta kunnallisessa hammashoitolassa. Se on vaan syöpyny niin syvälle että oon ihan aikuisiällä karannut hammaslääkärin odotushuoneesta ennen omaa vuoroa. Sanoin Emmille siinä oksennusta nieleskellessäni että nyt on sellanen tilanne että voin työntää käteni ton lehmän persiiseen ja vaikka palotella sen kilon paloihin sahalla, mutta tähän toimenpiteeseen en vaan kykene osallistumaan. Emmi-eläinlääkäri onneksi tajus että kalpeudesta päätellen se on ihan tosissaan ja tuikkas Kirsikan sen verran vahvaan känniin että pääsi yksin käsiksi sen

hammaskalustoon. Ja olihan siellä. Hampaat sikin sokin, yksi poskihammas oli jääny vielä rautahampaiden päälle ja etuhampaidenkin vaihtuminen oli jääny aika puolitiehen. Piti siis irrotella hampaita. Kävin siinä sen verran kääntymässä että sain oheiset kuvat otettua, jonka jälkeen piti mennä ulos puhaltelemaan ja etsimään katoavaa tajuntaa. Lopputulemana kolme irroitettua hammasta ja aika karskin näköinen lehmäpolo. Niin ja pahoinvoiva emäntä.

No eipä se riemu Kirsikan kanssa tähän loppunu. Ei varmaan tartte kertoa että eihän se pätkääkään paremmin syöny tämänkään jälkeen. Seuraava ihmetyksen aihe oli se vasikka. Kun sen piti syntyä 20.7. ja siinä viikkoa ennen poikimista ei ollut mikäänlaista merkkiä että se muka poikis. Eihän se sitten auttanu ku anopin opastuksella mennä tunkemaan se käsi sinne Kirsikan hanuriin (koska mä oikeesti opin että ei kannata sanoa MITÄÄN ääneen minkä ei halua toteutuvan). Tapahtuma oli kuitenkin yllättävän kivuton. Siis minulle. Mutta ei sieltä löytyny kyllä ku yks kova möhkäle, eikä todellakaan sorkkia joiden pitäis olla jo viikkoa ennen poikimista edes vähän tuloillaan. Kävi siinä mielessä yhtä ja toista jostain muumioituneesta mötikästä, mutta sitten tuli onneksi siementäjä käymään ja lupas kokeilla onko siellä Kirsikan sisällä mitään eloa. Kaikkien suureksi riemuksi sieltä löytyi kuin löytyikin vasikka. Ja vielä oletus oli että elävä sellainen. Älyttömästi vaan alempana kuin viikkoihin nähden olis pitäny olla. No, annettiin Kirsikalle aikaa toipua tästä hanurinkaivuusta, mutta eihän sitä vasikkaa sitten alkanut kuulua pihalle. Seitsemän päivää yli "lasketun ajan" oli sitten suoritettava seuraava tutkimus, jälleen anopin avustuksella. Tällä kertaa vastaan tuli kyllä jotain vähän nopeammin, mutta voi perse, etten paremmin sano. Molempien villi veikkaus oli joko etupolvet tai takakintereet. Eli oli miten oli, vasikka oli tulossa pomminvarmasti virheasennossa. Eikun eläinlääkärin kanssa neuvonpitoon. Taru -parka oli just päässy lomilta takaisin sorvin ääreen kun eräs kädetön maatalonemäntä soitti inasen hysteerisen puhelun että voisko joku nyt tulla kattomaan kun tää ei nyt oikein näytä siltä että tästä kotikonstein selvitään. Taru käski ensimmäisenä tunkemaan käden ihan siitä oikeasta reijästä että saadaan tietää onko kohdunsuu edes auki. No, tässä vaiheessa kun oman fiiliksen mukaan olin viettäny jo koko päivän käsi siellä ylemmässä reijässä niin alempi tuntui jo vallan vaihtelulta. Enhän mä sieltä mitään tuntenu. Ihan kun olis kättä pyöritelly jossain kiisselissä kainaloa myöten. En löytäny edes niitä polvia tai kintereitä, saati sitten mitään muutakaan. Taru totesi varmaan tässä vaiheessa että viisaampi tulla käymään, näkee edes että sen muijan käsi on ollu oikeessa päässä lehmää. Siinä sitten Tarun kanssa vietettiin rattoisa ilta käsi molemmissa reijissä vuorotellen Tarun opastaessa missä on se kohdunsuu ja paljonko se nyt on auki vai eikö se ole auki. Kirsikka alkoi valehtelematta näyttää siltä että jos nyt vaan joku hakis kiväärin ja päästäis hänet tästä piinasta niin olis varmaan kaikille parempi. Kaupan päälle työnnettiin siihen toki magnesiumia ja kalkkia ja b-vitamiinia ja vaikka mitä ettei olis kidutettu pelkästään peräpäätä. Niin ja käynnistyspiikki. Eli puolentoista vuorokauden sisään oli määrä syntyä vasikka. Perätilassa ja vielä väärinpäin, ettei liian kivalta kuulostais. Seuraava yö meni aika katkonaisesti mutta mitään merkkiä ei poikimisesta ollu. Eikä myöskään seuraavana päivänä. Meillä oli suunnitteilla kiva raglette-ilta sveitsiläisten mökkiläisten kanssa ja sitä siinä sitten alettiinkin viettää kun ei kerran mitään tapahdu.

Niitti-kovan onnen vasikka.

Tytöt alkoi hiipua puoli ysin maissa ja lähdin viemään niitä nukkumaan, matkalla käytiin vielä kattomassa Kirsikkaa. Siellä se makas ja tuijotti täysin tyynenä takasin. Kun sitten sain tytöt sänkyyn ja toinen jo nukahtikin, alko ikkunasta kuulua aivan julmettu mölinä. Säntäsin samoilla ovilla anopin kans navetalle ja hyvä ettei itkua tuherrettu ilosta kun todettin että se vasikka oli syntyny! Siis mitä hemmettiä, vartti aiemmin ei MITÄÄN merkkiä mistään. Mutta siellä se oli! Riemun kiljahdukset vaihtu kyllä hyvin nopsaan kauhunsekaisiksi kun tajuttiin että jumaliste, Kirsikka käy aivan apinan raivolla vasikkansa päälle. Puski sitä ympäri karsinaa ja vasikka -parka vielä litimärkänä oli melko hämillään saamastaan ei-niin-äidillisestä kohtelusta. Toki tässä vaiheessa sveitsiläiset säntäs myös kattomaan tätä uutta elämän ihmettä - vaan nähdäkseen että se hormonihuuruissaan pyörivä emä yritti täysiä tappaa oman vasikkansa. Ida alkoi huutaa ikkunasta äitiä joten eikun lapsi pyjamassa mukaan navettaan. Anoppi koitti pitää vasikan hengissä ja minä lapsen kanssa juoksen etsimässä levyä tai mitä tahansa millä sais emän eroon vasikasta. Lopulta löyty muutama levynpätkä joita virittelemällä saatiin pieni rako vasikan ja emän väliin. Mutta kun Kirsikka tajus että nythän noi vie ton vasikan pois, se alkoi luonnollisesti hyökätä meitä päin. Naama tulipunasena ja kädet täristen sanoin vaan lapselle että "ei tässä kato hätää, Kirsikka on nyt vaan vähän terapian tarpeessa, synnytyksen jälkeinen masennus tai jotain". Sanotaanko nyt että jonkin verran siinä joutui käyttämään kovempia otteita mutta lopulta saatiin vasikka hilattua karsinasta ulos ja raivohullu Kirsikka jäi puskemaan kaltereita minkä jaksoi. Sveitsiläiset katsoivat melko lailla pysähtyneenä tätä esitystä ja tilanteen rauhoituttua mies sai sanottua vaan "wow." Sisälle päästyä kuuntelin vähän varovasti lastani ja mietin että millaset traumat mahtoi jäädä tästä kun äitikin melko varmaan kiroili ku merimies ja tilanne oli muutenkin vähintäänkin kaoottinen. Pesin siinä verta ja jälkeisiä ja kakkaa pois naamasta ja käsistä kun Ida katto mua silmiin ja käytiin seuraavanlainen keskustelu:
"Äiti. Kirsikka oli kyllä tosi vihanen."
"Niin oli."
Hiljaisuus.
"Äiti. Mulla oli kyllä tosi kivaa navetalla!"

Lyhyestä virsi (ja blogi) kaunis.

Käytiin sitten oikein lomalla! Maanantaina tuupattiin parin mutkan kautta Etelä-Pohojammaalle allekirjoittaneen mummolaan ja lauantaina takasin. Sillä välin taloa pystyssä pitäneet Riina ja anoppi olivat selvinneet kaikista välikohtauksista ihan hienosti, mitä nyt kerran ne pirun rantahaan vasikat oli taas karannu ja kerran en pikkuserkusten kiljuessa falsetissa ollu kuullu siementäjän lähestymissoittoa. Mutta reipasotteinen siementäjä oli saanu ihan itse homman hoidettua joten ei hätää. Mutta kappas kun sunnuntai koitti ja lompsin takasin navettaan niin jo vaan tapahtuu. Just laitoin Riinalle huomiselle työpäivälle seuraavanlaiset terveiset: "Tervetuloa töihin. Ryssin sen Lumin siemennyksen jonka kiimaa oot kytänny ku kuuta nousevaa. Musta sunnuntaina ei ollut ihan oikea hetki joten odotin tähän päivään. Tänään sen toosa oli kuiva ku Sahara, joten peruin siementäjän. Ja Kirsikka, kyllä, se sun ehdoton lemppari ja silmäterä, tekee sen vasikan todennäköisesti ens yönä peltoon. Junttasin sen kolmen ketjun taakse ja kun pääsin paskakolan kanssa paikalle, ketjut oli paikallaan ja Kirsikka viipotti häntä soihtuna kohti laidunta limat toosasta roikkuen. Ja Herban etunen työntää sellasta kuraa pihalle että ei mitään asiaa tankille. Kyllä, tiedän että lähtiessäsi se oli tankilla. Ja mainitsinko jo että Justiina varmaan mätänee tonne peltoon koska en saa sen jostain ihmeen risusta hankkimia haavoja umpeen? Soittele aamulla kun haluat hakea vasikan pellolta, tuun kottikärryjen kanssa kaveriksi."

Mutta Pohjanmaa oli kaunis, kuten aina.

Lehmän sisällä

 Ihan ensin saat arvata kaks kertaa onko nää viereisen kuvan vasikat langan a)oikealla vai b)väärällä puolella? ***tu****ana todellakin väärällä. Vaihdoin paimenen, kiristelin langat, vaihdoin uuden rautalangan ja tällä hetkellä on menossa kolmas päivä kun ne on omalla laitumellaan. Mutta en todellakaan tuulettele vielä. Maailmanlopun Mamban sanoin: Vielä on kesää jäljellä. Valitettavasti myös aikaa keksiä uusia keinoja päästä sinne puolelle missä se ruoho on ilmeisesti todella paljon vihreämpää. Näiden vasikoiden lisäksi nämä iloiset kesämyrskyt on vähän koetelleet myös vasikoiden katosta. Se on sellainen vanha "autotalli", metallikehikko ja pressu päällä että on kunnon sateensuoja. Itsehän en saa sitä liikautettua metriäkään ilman apuvoimia mutta näkyis helposti nostavan tollanen kymmenen metriä sekunnissa hujuttava pohjoistuuli sen ilmaan. Tänään meinaan huomasin että se on siirtynyt valehtelematta kymmenen metriä eilisen tuulen ansiosta. Toivoin vaan salaa mielessäni että kaikki viis vasikkaa ei ois silloin ollut siellä sateensuojassa. Mahtaa jengi ihmetellä kun yhtäkkiä häviää katto pään päältä ku paremmassaki trooppisessa myrskyssä. Mutta sitten siihen mistä halusin kirjottaa. Toi meidän Ilo Iloinen on tähän päivään mennessä sponsoroinut kunnallista eläinlääkäriä noin tonnin edestä ja alkaa kieltämättä olla vähän huumori vähissä kun ensin tyyppi lopettaa lypsyn kesken kauden ja sitten kun se vasikka sieltä vihdoin saadaan pihalle niin päästään taas soittamaan vanhaan tuttuun SOS-numeroon. Ihan säkällä huomasin että se jätti väkirehuannoksensa syömättä. Välillä joku saattaa kranttuilla jos ei seassa ole tarpeeksi jotain herkkua mutta Ilo on kyllä erittäin tunnettu siitä että syö vaikka kasan paskaa jos se tarjoillaan nätissä ämpärissä. Niinpä siinä vähän alko hälyytyskellot soida. Todella poikkeuksellisesti tämä tapahtui eräänä torstaiaamulla, eikä esimerkiksi lauantai-iltana klo 22 jolloin valtaosa lehmistä saa jonkun ebolan ja haluaa väkisin kuolla. Eli pystyin soittamaan lekurin paikalle vallan arkitaksalla! No, tuli ja totesi että kilisee. Siis stetoskoopilla kuunnellessa ja naputellessa kuuluu kilisevä ääni. Tapahtuu yleensä poikimisen jälkeen kun lehmän sisään tulee ylimääräistä "tilaa", eli kun niitä mahojahan lehmillä riittää niin ne on käytännössä menny väärään järjestykseen. Pötsin paikalle on siis ilmestynyt juoksutusmaha, yleensä täynnä ilmaa. Mahtaa olla vinkeä olo. Tämähän on allekirjoittaneen historiassa jo toinen kerta kun pääsen avustavaksi kirurgiksi vastaavaan leikkaukseen. Edellinen leikkaus oli aika julmaa katsottavaa kun kylkeen tehtiin käden mentävä aukko ja siitä vaan alettiin mylläämään lehmän sisällä että mikä on mikäkin sisäelin ja missä kohdassa sen kuuluu olla. Nykyään kuulemma leikkaus tehdään tähystyksenä, ja se sovittiin sitten seuraavalle päivälle. Leikkaavan eläinlääkäri Tarun mukaan tuli myös yksi opiskelija sekä diagnoosin tehnyt eläinlääkäri, koska ei ollut vielä koskaan tehnyt tähystysleikkausta. Saatiin siis pystyyn opetusnavetta samalla! Ite leikkaus oli taas kyllä sellanen "enpä ois uskonu että tästä itseni löydän" -hetki. Rauhotus ja kipulääke ja kunnon puudutus (jota Ilo tosin vastusti melko livakoilla potkuilla tajuamatta että ilman niitä piikkejä elämä vois olla aika paljon epämiellyttävämpää) ja sitten kolme reikää elikkoon. Kaks kylkeen ja yks vatsan alle. En ees siinä kohtaa uskaltanu kysyä että miten toi alimmainen reikä mihinkään liittyy.

Lankaa kiinni neulaan 

Kukkuu!

Reikiä siis elikko täyteen ja sitten niihin käytiin survomaan erinäköisiä instrumentteja. Tässä vaiheessa pääsin opiskelevien eläinlääkäreiden siivellä kurkkaamaan miltä siellä lehmän sisällä oikein näyttää. Jotenkin jäätävä ajatus että siinä me vaan ollaan metrisellä putkella Ilo -paran sisuskaluissa. Jännältähän siellä näytti, ja etenkin siinä vaiheessa kun päästettiin ylimääräinen kaasu pois. Kuulu muuten semmonen suhina että ei ihme jos on pikkusen toi syöminen ahistanu. Samalla sain kattoa miltä näyttää kun se juoksutusmaha laskee oikealle paikalle ja pötsi nousee takas omalle paikalleen. Huhhui. On taas lapsenlapsille kertomista. Sitten seuraskin se jännä osuus. Ja selvis sen vatsanalusreijän tarkoitus. Tollaseen metriseen putkeen tungettiin neula ja siihen kiinni lanka. Siitä sitten koko härveli eläimen sisään ja etsimään sitä mahan alle tehtyä reikää. En muuten enää ihmettele miks tätä hommaa varten pitää käydä viis vuotta eläinlääkistä. Ois meinaan saattanu allekirjoittanut vedellä samalla langalla kiinni aortan ja maksan ja pari pääskystä vielä navetan räystäältäkin. Mutta niin se vaan sujahti kaikkineen päivineen oikeasta reijästä ja taas oli maha oikealla paikalla ja pysyy. Tätä kirjottaessa (joku ihmeellinen blogimasennus, ei näitä kuitenkaan kukaan lue ja titityy) Ilo käy ja kukkuu ihan ku ennenki. Toki se tarvitsi siihen kuitenkin sitten viiden päivän antibioottikuurin ja tupla varoajan, mutta nyt jo menee maitoa tankkiin että soi.

Jotta ei ihan vielä tuuleteltais niin sain toki kutsua myös tänään eläinlääkärin paikalle. Oon ohikulkiessani ihmetelly miksi Kirsikka -parka kuolaa. Mutta eipä sitten oo käyny mielessä kurkata sinne suuhun. Riinapa olikin kurkannu ja siellähän oli vastassa sellanen episodi että huhhuh. Alakerran kulmahammas on jotenkin hangannut ientä ja huulta niin että sen eläinparan suu saattaa olla aika kipeä. Ei oo ihme jos ei oikein oo laitumella ruoka maistunut. Kirsikka vaan kun ei oo vielä älynnyt että myös jauho ja valkuainen on syötävää, niin kukaan ei ole osannut päätellä että sillä olis joku vikana kun jättää muutenkin ruokansa syömättä. Että tänään sitten toimin avustavana lehmähammaslääkärinä. Onneks vettä sataa ku esterin persiistä niin on melko joutava päivä viettää navetassa. Että palaillaan taas kun Kirsikka on todennäköisesti yhtä hammasta köyhempi....

Päivä jolloin ei satanut vettä. Ei, se ei ole kuollut.

Laidunkauden riemut

Kukkuu itelles

Kuten viime blogissa tuli intoiltua, koko navetta on työnnetty pihalle kuka mihinkin peltoon ja koiratarhaan. Niin, paitsi yks poikavasikka jonka vatsa ei oikein kestäny tuoretta ja Ilo, jonka pitäis poikia ihan näillä näppäimillä, tissit on ainakin sen näköiset että ne räjähtää just jos ei ilmesty joku niitä imemään. (Kuulostipa Ö-luokan eroottiselta novellilta).
Se on vaan kumma että joka vuosi löytyy muutama joita se ulkona aitauksessa hengaaminen ei kiinnosta pätkääkään. On syömistä, on seuraa, on vettä, on katos ja joku kantaa vielä jumaliste jauhot nenän eteen. Että pitäs olla aika paljon kivempaa kun sisällä karsinassa. Mut ei. Kun sieltä on aina jonkun pungettava pihalle. Tässä on nyt vissiin neljäs päivä kun porukka on omissa aitauksissaan ja tasan neljäs päivä putkeen kun tota nuorisoa tungetaan takasin niihin aitauksiin. Eilen yks nutipää oli tullu jostain raosta pihalle ja päätti ihan kylmän viileesti suunnata biitsille. Oottelin että varmaan kaivaa kohta bikinit jostain ja vetää oikoseks tohon hiekkakasaan tai laittaa arskat päähän ja lähtee bisselle tolla veneellä.
  Kun siinä sitten kahden 3-vuotiaan, anopin ja appiukon avustuksella meinattiin vähän että sinne ei ois ihan pakko paskoa missä kaikki käy uimassa, se juoksi mielenosoituksellisesti suoraan langoista läpi omalle laitumellensa. Ja appiukko kiroili taas hampaiden välistä niinku sillä on tapana kun elikot heittäytyy idiooteiksi. Eikun sitten aitoja korjaamaan. Nerokkaimman hetkeni vähään aikaan koin kun sitten langat solmittuani hain testerin tarkoituksena kattoa että se virta varmasti kulkee. No, ei kulkenu. Anoppi huikkas että taitaa olla tossa paimenessa ne rautalangat vähän vinksallaan sen läpijuoksun jäljiltä. Eikun sinne ja jumankauta kaksin käsin kiinni siitä rautalangasta mikä lähtee siitä paimenesta. 5,4 volttia suoraan näpeille. Hemmetin hyvä että permanentti on tulossa muotiin, ei meinaan montaa kertaa tartte kokeilla kun alkaa tukka kihartua.

 Seuraava apina pysyi kyllä omalla laitumella, mutta säikähti koiraa (joka juoksee noiden "tiipiin" ohi noin 40 kertaa päivässä mut ilmeisesti nyt vaan jotenkin yllätti tän järjen jättiläisen) ja mitä tekee vasikka. Juoksee kylmän viileesti ton pressun läpi. Siis mikä pirun idea, kysyn vaan? Ovi oli keskimäärin siinä ihan nenän edessä, mut kaveri painaa seinästä läpi. Jotenkin siinä hetkessä toivoin että se ois ollu betonia, olis edes jotain jääny käteen vasikalle siitä reissusta.... Tossa kuvassa se ei oo kuollu eikä halvaantunu törmäyksestä vaan nukkuu täyttä unta aikaansaannoksensa vieressä. Vannon että se ihan kettuillessaan nyt joka välissä makaa perse tuolla sisäpuolella ja etupää ulkopuolella. Ihan sen näkösenä että tähän nyt vaan tartti toisenkin uloskäynnin. Mahtaa kohta olla eri mieltä kun kohta on +13 ja vettä sataa vaakatasossa.

No, sitten tähän aamuun. Noi ns. rantahaan vasikat oli osa jo eilen mikä missäkin aamulla, suurin osa kuitenkin lehmien mukana laitumella. Saatiin ne siitä lehmien kanssa suht sujuvasti ensin navetalle ja siitä omalle laitumellensa, mutta tänä aamuna ne oli uusinu tempauksensa ja ottanu kaks viimestäkin kaveria mukaan karkureissulle. Mistään ei oo aidat rikki eli ilmeisesti nää oman elämänsä Thelma ja Louise tykkää harrastaa kiipeilyä ja punkee itsensä ulkoruokintapöydän kautta karkuun. No mikäs siinä, onhan tossa ruokintapöydällä hemmetin kiva juosta ees taas ja mielellään tehdä siihen vielä ensin ripulit ja sitten vetää pari salkowia kun ei sorkka pidä siinä paskan liukastamalla käytävällä. Terkkuja vaan isännälle kun oot nyt tulossa oikein kahdeksi päiväksi kotiin että tiedät mitä pääset tekemään. Perhe ja noi kolme vatipäätä onnittelee lämpimästi.

Jotenkin kiva kyllä että on edes yksi järkevä uusi ulkoilija. Se on Kirsikka, joka muutti meille lopettavalta maitotilalta. Kolmitissinä ei ois voinu mennä robottinavettaan ja kun eläinkauppa ei kulje mihinkään suuntaan niin teuraaksihan se reppana ois päätynyt. Joten yllättäen aktivisti-Rajala otti pikku Kirsikan tänne kaikkien muiden lemmikkien seuraan. Isäntä vihjaili jotain maitotilan muuttamisesta kotieläinpihaksi, en ymmärrä mihin puhuja pyrkii. Kirsikka on parsinavetasta, joten ulkoilu on ollut vähäisenlaista jo pidemmän aikaa.

Kirsikka

Olikin Kirsikka -paralle melkonen mullistus kun päästettiin se trailerista suoraan laitumelle. Pari napsua se otti aidoista mutta sopeutui niihin yllättävän nopeesti. Pari kertaa jouduttiin Riinan kanssa sitä ohjailemaan navettaan ja takasin, mutta nyt se jo osaa kulkea hienosti porukan mukana ja ottaa jo melkosia iloloikkiakin. Ah, onnea. En tiedä arvostaisko äitivainaa että aloin kutsua sitä äitini mukaan Kirstiksi. Jotenkin paljon samaa, vähän suurehkot korvat, sellanen jännittäjätyyppi ja isossa porukassa vähän pahoillaan että on olemassa. Ja siis kaikki tämä puhtaasti rakkaudella. Isivainaa kutsui äitiäni Nasuksi. Lukivat joskus niitä ikivanhoja Nalle Puh-kirjoja ja isi tapasi aina sanoa että äidinkin korvat alkaa täristä kun sitä jännittää :)

Kohdun survomista ja navetan tyhjennystä

Toukokuun viimeinen päivä ja meillä on navetta tyhjä! Jukoliste, ei yhtään eläintä sisällä navetassa, kaikki pitkin pihoja ja laitumia! Kammo suivaannuksessa tungin juotolla olevatkin vasikat koiratarhaan pihalle, saavat edes haistella ulkoilmaa kun kerrankin on ollu hyvä ilma jo viikkotolkulla. Laitumelle laskut on aina tarina erikseen, tiivistettynä periaatteessa kolmeen kohtaan: Kammottava säätö, avioerolla uhkailu ja älytön onni kun kaikki elikot on tyytyväisenä pellossa.

Lapset ulkoilee

Mutta jotta tässä nyt ei innostuttais tyhjästä navetasta ihan liikaa niin palataan osastolle pessimisti ei pety. Kun viime blogissa oon näemmä marmattanu sitä hajua minkä tollaset römpsään jääneet jälkeiset jättää, tässä kävi vähän niinku klassikko - sattui meinaan ihan omaan leukaan se kotkotus. Herba. Ensinnäkin kattelin vähän sillä silmällä sitä sen mahaa että näinköhän se on menny tiineeksi jo edelliseen siemennykseen. Ja olihan se. Selvis meinaan siinä vaiheessa kun ihmeteltiin miks yks elikko jää perimmäiseen nurkkaan peltoa. Siellähän se oli sievän poikavasikan kanssa! Tuitui! Sitte päästiinkin pienkuormaajalla hakemaan vasikkaa pellosta.... Vaihteeksi. Vähän siinä Riinan kanssa ihmeteltiin sen vointia että meinaako sekin ny halvata vai ei, Riina soittikin jo että korvat on vähän kylmät. Eläinlääkäriltä konsultointia ja saatiin kehoitus tunkea nyt ensiavuksi kalkkia ite ja kattella tilannetta. Sanoin että se ny tekee noita jälkeisiä että antaa sen tehdä ja laitetaan se kalkki sitten. Yheksän aikaan vilkasin kamerasta että jokohan se mahtais seistä että pääsis tästä halvaamisjännityksestä. Seisoihan se. Ja ihan vilkasin toisenkin kerran sitä kameraa että näin varmasti oikein. Sitten huikkasinkin suht vapisevalla äänellä tytöille että äiskä juoksee nyt tonne navetalle nopsaan ja toivoo TODELLA että näki väärin. Juoksi navetalle, repäs oven auki ja totes että ei nähny äiskä väärin. Sen eläimen kohtu roikkui keskimäärin siinä kintereiden kohdalla. Järkytykseltäni en ihan tienny että minne sätkisin ensin ja mihin soittaisin, kunnes sen verran pelas päässä että kahta kolmevuotiasta ei voi jättää yksin sisälle kovin moneksi tunniksi tai alkaa tapahtua. Siinä pihan poikki juostessa sitten soittoa päivystävälle että tuu ny jumaliste ja äkkiä. Ja perään anopille että nyt sitten tapahtu se mitä tän tilan historiassa ei vissiin ookaan ennen tapahtunu (miten en oo yllättyny) että onko ukki maisemissa vahtimaan lapsia kun pitäs mennä tekemään jotain tolle kohdulle mikä on väärällä puolella lehmää. Suht nopeesti saatiin pakka kasaan, ukki lapsenlikaksi ja sillä välin anoppi oli jo löytänyt lasten pulkan, sinne se eläinlääkäri sen kohdun käski laittaa. Onneksi Herba päätti käydä makuulle ja saatiin aseteltua se julmetun painava köntsäle sinne pulkkaan. Olin jostain lukenu että kylmää vettä päälle ja sitä siinä sitten suihkuteltiinkin ihan rakkaudella se tunti kunnes elikkolääkäri saapui paikalle. Voin kertoa että se oli todella, TODELLA pitkä tunti. Välillä makasin siinä Herban päällä kun se meinas nousta ylös ja välillä juoksin tekemässä jotain täysin yhdentekevää vaan koska en pystyny olemaan paikallani.

Kohtu pulkassa. Melko jännä lause
jo itsessään.

Eläinlääkärin saavuttua se homma alkoikin edetä suht nopsaan. Ensin kalkki suoneen, kipulääke perään ja sit epiduraali. Sit alkoikin se jännä osuus. Sen hemmetin mötkäleen työntäminen takas paikalleen. Ei ollu sellanen nakki urheiluhalliin tyyppinen tilanne muuten. Tarjouduin eläinlääkärin apulaiseksi, koska katsoin että jos vaihtoehdot on jo eläkkeellä oleva anoppi tai allekirjoittanut niin jollain todennäköisyydellä mun ois hyödyllistä tietää miten tässä pitää toimia vastaisuuden varalle. Voin kertoa että se kohtu muuten painaa. Eläinlääkäri kiroili ku merimies kun tunki sitä tavaraa takasin sisälle ja ite koitin sitten lähinnä olla pois tieltä vaikka joka lihas tutisi ja tärisi kun istuin sellasessa slaavikyykyssä ritilä ja kohtu sylissä. Kunnes sitten saatiin sen verran sitä sisään että sain oikein kunnian ottaa sen kohdun omiinkin pikku kätösiin. Ei tullu ihan ekana mikään ruoka mieleen siinä. Lopulta järkyttävän ähinän ja puhinan ja noin neljänkymmenen ***tu*****anan jälkeen se kohtu lopulta oli taas sen lehmän sisällä. Ja mitä tekee Herba - syö ja märehtii!! Helppohan se lehmän on kun hanuri on tunnoton... Sit alkoikin se mielenkiintoinen osuus. Eläinlääkäri laski kylmän viileesti sen toosasta sisään about 30 litraa vettä. Sano että se veden paine kuulemma oikasee sen kohdun. Siinä vaiheessa kun se vesi holahti sieltä sitten ulos, ajattelin mielessäni että nyt mä oon kyllä nähny kaiken. Siis ihan kaiken. Mut ei, siinä kohtaa tarvittiin puolentoista litran limupullo. Ainut mitä keksin, oli Riina -paran vesipullo lypsymontussa. Sitä sitten lainaamaan, aattelin että varmaan se haluaa vielä letkuttaa tai jotain. Paskanmarjat, lekuri otti ja työnti sen pullon kylmän viileesti sen elikon sisään niin pitkälle ku kättä riitti. Katoin siinä melko tavalla haavi auki että ei, kyllä NYT on se hetki kun mä oon kaiken nähny. Kuulemma sillä saa testattua että se kohtu ei oo kierteellä tai muuten vaan solmussa. Joo-o! Siinä kun sitten tilanne vähän eskaloitui ja alkoi näyttää siltä että astetta järeämpää lihaskramppia lukuun ottamatta sekä eläinlääkäri että allekirjoittanut että anoppi selvisivät tilanteesta hengissä ja lehmäkin näytti ihan hyvinvoivalta, alkoi aivan järkyttävän huono huumori. Hirnuttiin lekurin kanssa pissat housussa että jos vaan veis ton vesipullon pokkana takas lypsymonttuun eikä kertois Riinalle että sen vesipullo on ollu kirjaimellisesti paikassa mihin ei aurinko paista. Kalpea kaikkensa antanut elukkalääkäri -parka alkoi kyllä näyttää siinä vaiheessa sen verran valkoiselta että sai ensiavuksi kahvit anoppilassa ja mun YH-survivalpackin eli Jaffaa ja Fanipaloja vielä evääksi.

Maatilan tyttöjä ei paljon juhlat estä töitä
tekemästä. 

Herba toipui koettelemuksestaan huomattavasti paremmin kuin emäntänsä. Tälläkin hetkellä olkapäässä jomottava kipu jäi siltä reissulta kohdun lisäksi ns. käteen. Nyt sitten Savonlinnan OMT paikkaa näitä tän episodin aikana tapahtuneita kropan hajoamisia. Tossa männä viikolla kävelin sinne sisään ns. kakka housussa -tyyppisellä kävelytyylillä ja sanoin että jos jättäis vaikka ne juoksutreenit tänään väliin kun oon ton iPhonen terveys-mittarin mukaan kävelly tänään 10,8 kilometriä aamukymmeneen mennessä. Tai siis raahautunu vasikoiden perässä kun opetettiin niitä lankoihin ja joka kerran kun se sähkö napsahti niitä nenään, ne pyyhki ehtoisella emännällä sitä peltoa ihan tunteella. Riina, ikää piirun yli 20, kuntoa ja lihasta ku ravihevosella, kattoi mua vähän sillälailla surullisen säälivästi. Huoh.

Jokaisessa työssä on ne varjopuolet vai miten se meni....

Kevät navetan ikkunan takaa

Näin tuolla yhdessä Facebook -ryhmässä joku aika sitten loistavan tatuoinnin. Joku oli ottanut älyttömän hienon lehmän naaman olkapäähän ja siihen kauniin tekstin ympärille: "On tämä perkele homma". Joku varmaan kutsuis tätä ihan normaaliksi maitotilan arjeksi. Aiheuttaa vaan tälle kädettömälle emännälle vähän sydämentykytyksiä ja yövalvomisia.... Mutta positiivisissa uutisissa: Poikimahalvauksen saanut Jeppa päätti päivän ja yön maattuaan ottaa ja nousta! Toki ainoastaan saadakseen siitä makaamisesta colibakteerin. Sehän on sellanen pirulainen mihin antibioottia ei anneta, ainut lääke on tiheä lypsy ja särkylääke ja silti elikosta saattaa lähteä henki. Kyllähän mä niitä labratuloksia tuijotin mutta ajattelin että varmaan se oli vaan joku ulkopuolelta tullu pöpö kun jouduin sen halvauksen pelossa lypsämään karsinassa ja se meininki ei ehkä ollu ihan niin hygieenistä. Kunnes sitten isäntä sanoi kun sitä ääneen mietin että tosiaan joo, se ei kyllä oikein syöny vaikka jaoin tuoreen appeen etteen. Tosiaan joo! Nyt tuli mieleen ilmottaa? Kello oli kaheksan illalla (tottakai) ja sauna lämpemässä ja pennut iltavillissä. Eikun navettaan työntämään kuumemittaria hanuriin vain saadakseen tauluun lukemat 40,7. Näin. Ketovet-varasto tietenkin lopussa joten päivystävä eläinlääkäri paikalle. Lekurin kaveriksi pistin kyllä kylmän viileesti isännän, jos ei tajua ajoissa sanoa että lehmälle ei ruoka maistu niin saa kyllä hoitaa seurauksetkin.

Anteeks inhorealismi. Mut ton näköseksi
menee kun kusee ja paskoo noihin koko yön
ja koittaa hännällä huitoa sitä klönttiä irti...

Kyllähän se Jeppa siitäkin vaan taas tokeni. Seuraavana aamuna tosin odotti melkoinen näky kun jälkeisistä loputkin roikkui puolessa matkassa takajalkoja. Jotenkin sen olo näytti sen verran hankalalta että jotain oli tehtävä. Jo siinä metrin päässä tajusin että tosiaan tää tavara on ollut jonkun aikaa tossa tulossa ja siellä lehmän sisälläkin se kuollut kudos alkaa aika nopsaan tahtiin mennä melko metkan hajuiseksi. Mun tosi harvoin tekee pahaa mikään haju ja yrjöäkään en oo koskaan saanut aikaseksi sormia kurkkuun työntämällä. Mutta nyt ainaki tiedän mitä seuraavana krapula-aamuna teen jos se oksu ei muuten tule. Ei jumaliste. Se hajumuuri löi naamaan aikamoisella voimalla mutta reippaasti nykimään vaan hengitystä pidättäen. Onneksi se kalman hajuinen klöntti tippui lattialle ennenku emännästä taju lähti, mutta ei siinä kyllä enää ollut mitään tehtävissä kun se vähäinen aamiainen mitä olin syöny tuli samalla vauhdilla paskakouruun. Onko kellään tietoa mistä sais ostettua sitä rasvaa mitä ne elokuvissa aina laittaa nenän alle ruumishuoneella? Olen kiinnostunut. Jotenki se ajatus Cruisen Tompasta ja hänen fiksaatiostaan syödä lapsensa istukka ei parantanut jännästi kuplivaa mahaa.

Usein mietin ihan oikeesti että on tää vaan aika kivaa hommaa ja oon onnekas että saan tehdä työtä mistä tykkään. Tää ei ollu yks niistä päivistä.

Wuhuu Iphoto! Ei niin wuhuu poikimahalvaus!

Blogin pitäminen on aika tylsää jos sinne ei saa lisättyä kuvia. Päivitin nolla-taidoillani tän aataminaikaisen käyttöjärjestelmäni ja sen myötä Iphoto kieltäytyi yhteistyöstä. Nyt yhtäkkiä se vaan taas toimii, korjaantu ihestään ku Simosen Esun auto! (paikallinen sananlasku).

Navetassa on ollu viime aikoina äksöniä ku Stockan ovilla. Ensinnäkin meillä on aloittanut työntekijä, ja vallan loistava sellainen. Miehen liitäessä maailmalla Riina pitää navetan ja elikot pystyssä. Meillä kävi aika tuuri että löytyi niin hyvä työntekijä kertaheitolla! Riina on ollut aiemmin parsinavetassa töissä ja koko asemalypsy oli suht vierasta. Toki lehmien liikuttelu aiheuttaa omat sekoilunsa ja vielä vieras tekniikka siihen päälle. Vähän se pistää naurattamaan kun tietää että Riina-parka tekee perässä kaikki samat mokat millä itse on aiheuttanut anopille harmaita hiuksia. Vertaillaan vaan Riinan kanssa että ollaan varmasti tehty samat mokat. Tällä hetkellä Riina johtaa kekseliäisyydessä 1-0, mutta perästä tullaan! Ei ole sentään vielä lypsänyt maitoja maahan, kuten allekirjoittanut on kuitenkin tehnyt jo KAHDESTI.

No, viime blogissa esitelty Lumin vasikka, jota myös Bambiksi kutsutaan, oli ekoina päivinään melkoinen Houdini. Tossa ylhäällä aamulla puoli seitsemältä puhelimeen pärähtänyt kuva. Tyyppi kun mahtuu joka raosta kun vaan vähän imasee ilmaa sisään.... Sittemmin Bambi (Namu) on saanut seurakseen Nuukan ja Nipan ja lakannut karkailemasta. Mutta en kyllä eläessäni ole nähnyt yhtä pientä ja söpöä vasikkaa.

Essu ja Jeppa sekoilee kevätauringossa

 Kaikki on sujunut tähän päivään saakka oikein mallikkaasti. Lehmät lypsää itse asiassa paremmin kuin pitkään aikaan ja tuntuvat olevan sangen onnellisia kaikin puolin. Meiltä on jopa lähtenyt ennätysmääriä maitoa ja sitä on juhlittu naapurilta varastetulla konjakilla. Ainoat mustat pilvet tuli tähän kuukauteen kun jouduin laittamaan kaksi lehmää teurasautoon. Tai ehkä lähinnä Juskin takia tällä kertaa tirautin parit itkut, niin mahtava ja helppo eläin kaikin puolin, mutta se pirun Aureus (utaretulehdus) ei vaan taittunut hoidoista huolimatta. Se on kyllä pakko kyllä sanoa että Jaffa, sinä saakelin muuli, en vaan pystynyt itkemään perään. Jaffalla oli vähän huonot lähdöt lypsylehmän hommaan. Se oli aivan järkyttävä persenaama siitä sekunnista kun sai ensimmäisen vasikkansa. Isäntä aitoi yli karsinan laitojen kun se tuli päälle ihan sukkana poikimisen jälkeen. Sitten alkoikin sen lypsyboksiin vetäminen. Työnnettiin ja äherrettiin ensin tunti, jonka jälkeen laitettiin sille naru kupoliin ja vedettiin noin toinen mokoma. Kun se lopulta sinne saatiin, se potki meikäläiseltä ilmat pihalle. Ja kun olin irrottamassa sitä naruriimua sen päästä, se luonnollisesti puski niin että mulla jäi käsi sen elikon ja sen lypsyboksin raudan väliin. Hetken aattelin että nyt muuten katkes luut, aivan järjetön kipu. Ja niin ajatteli isäntäkin varmaan ainakin huudosta päätellen. No, käsi tuli mustaksi ja voin kertoa että sen jälkeen ei juuri huumori irronnu sen lehmän kohdalla. Olin loppuun asti sen kanssa aivan ylivarovainen koska se oppi potkimaan ihan osuakseen. Yllättäen ainoastaan mua. Lomittajat sun muut sai lypsää ihan rauhassa mutta kun se meikäläisen naaman näki niin se nakkeli ensin niskojaan ja jos en sitä raudottanu ihan napakasti niin saletissa potkas. Kiusallaankaan se ei enää ensimmäisen tiineyden jälkeen menny kantavaksi. Kerran sille kokeiltiin jopa sellasta tukikierukkaa. En ollu paikalla kun sitä asennettiin mutta jälkeenpäin eläinlääkäri sanoi että kannattaa varmaan antaa jotain kylmää tohon isännän reiteen. Pelkäsin sitä kierukan poisotto -päivää ku ruttoa ja kun se vihdoin tuli, oli mulla jo loistava sotasuunnitelma. Lasken sen parteen lypsyn jälkeen ja "ohimennen" nyppään siitä narusta mikä sen toosasta roikkui. En ollu paikalla kun tätä härveliä asennettiin mutta aattelin että ei sinne nyt mitään viemärinaukasijaa mahdu. No perkule, siinä ohijuostessani otin sitten narusta kiinni ja nykäsin reippaasti. Naru lipes käsistä ja elikko tuijotti mua niin hurjana että meinasin valehtelematta laskea alleni. Sadasosasekunnissa mietin että pakko tää on uusia ja nopsaan koska jos toi ehtii kääntyä niin tulee ruumiita. Uus yritys ja se järkyttävän kokoinen lätkä tuli narun perässä. Fyi. Sitten juoksinki jo paskakäytävää pitkin minkä kintuista pääsin enkä taakseni kattonu. Mutta eipä tullu vasikkaa siitäkään riemusta.

Yrmy ja emäntä ihe. Jos tää lehmä joskus lakkaa
lypsämästä, se saa muuttaa meidän yläkertaan ja
nukkua sängyssä. 

No mutta sitte tää päivä. Jeppa (se nojailija josta täällä on ollu paljonkin tarinaa) poiki aamulla poikavasikan ja kaikki meni niin oppikirjan mukaan ku olla ja voi. Vasikka tuli käytännössä ku pesuveden mukana, vartissa homma oli hoidossa ja emä jo nuolemassa vasikkaa. Kunnes sit iltapäivällä se Jeppa ei sitten enää noussu. Sain sen istumaan saakka mutta siihen jäi. Eläinlääkäri antoi kalkit suoneen ja nyt vaan odotellaan. Pessimisti mussa alkaa herätä, kyllähän se nousi sen kalkin jälkeen mutta nyt taas makaa eikä osoita mitään intoa nousta. Että nyt sit saa mennä nukkumaan sellanen pelko persiissä että tää ei hyvin pääty. Äääääh.

Well hello karma!

Morjens!

Se ois sitten sairaslomat pidetty. Voin kertoa että kolme kuukautta neljän seinän sisällä tekemättä MITÄÄN fyysistä alkaa hajottaa nuppia. Siihen päälle kaks uhmaikäistä kolmeveetä niin avot. Ei tiedä kaivaisko lusikalla silmät päästä vai työntäiskö sukkapuikot korviin. Tenniskyynärpää on hoidettu kaikin keinoin mitä tiedossa on ja kyllä, se on edelleen paskana. Mutta nyt kävi niin että pää ei enää kestä sitä sairaslomaa mitä käsi tarttis, joten viikonloppuna lävähti arki silmille. Melko napakasti lävähtikin, etten sanois. Siitä tässä seuraavassa.

Mistähän sitä lähtis. Meillä on eläinlääkärin siunauksella kokeiltu lypsää nyt muutama lehmä ns. maidosta maitoon. Eli kun se maidon tulo ei taho loppua ennen seuraavan vasikan syntymistä niin antaa sen lypsää vaan. Hommassa on hyvät ja huonot puolet. Hyvää on se, että se lehmä ei saa poikimahalvausta, koska ruokinta ei muutu missään vaiheessa. Huonoa taas se, että vasikka ei saa ternimaitoa, eli sitä on löydyttävä pakkasesta. Eka tällainen vasikka syntyi Humelille. Humelin kanssa meillä on sellainen viha-rakkaussuhde. Toisin sanoen kun Humeli on saanut vasikan pihalle, se tulee päälle niin että kalterit kolisee. En vieläkään mielelläni jää sen kanssa ahtaisiin väleihin vaikka asemalla rapsuttelu on tehnyt tehtävänsä, nykyään se jo oottaa onnessansa että vähän kaaputan korvan takaa... Mutta tää Humelin viimeinen vasikka. Sai asianmukaiset ternimaidot ja kaikki piti olla hyvin. Sitten alkoi juominen takuta. Ja lopulta sairaslomasta valtaosan tuurannut anoppi ilmotti että nyt lentää hanurista tavaraa ja huolella. Eikun eläinlääkäri paikalle, nesteet suoneen, letkulla nestettä mahaan, kipulääkkeet ja antibiootit (napatulehdus tuli kaupanpäällisenä). Kyllähän se pirulainen siitä tokeni, mutta se paskanäytteen tulos... TAAS rotavirus. Tai siis ilmeisesti se viimevuotinen, mistä tarinaa aiemmin täällä... Ei helkkari, koko navetta pestiin ja desinfioitiin kesällä, elikot oli viimestäkin vasikkaa myöden pihalla että karsinat sai kuivaa. Ja p***anmarjat. Kirjaimellisesti. No, eikun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Lauantaina menin sitten ekaa kertaa aamulla navetalle ihan hommiin asti ja ihmettelin aikani että onpa tullu pirusti vasikoita. Viimeisenä vielä perjantaina Laakerille syntynyt rääpäle. Sitten alottelin lypsyä ja mietin että niinjoo, nää vasikat on varmaan tullu näistä hiehoista, joita poiki mun sairasloman aikana vissiin kuus. Aattelin sitten että ei siltä lomittajalta ollu kyllä eilen vielä ainakaan kädet katki ja anoppikaan ei oo valitellu murtuneita luita että kai nää lypsämään pystyy. Vanhat jäärät mokomat tunnisti, tuli kaikki vuorotellen melkein monttuun kysymään että kai sä ny vieläkin sentään meitä rapsutat. Ja minähän rapsutin. Ja lomittajat kiittää kun ne ei liiku senttiäkään sieltä lypsyboksista ennenku on joku sanonu kauniita sanoja ja vähän otsasta kutittanu.... Siinä lypsyn edetessä arvuuttelin jalkapannoista mihin mikäkin lypsetään kunnes tuli vastaan taas yks näistä ekakertalaisista. Sen utareisiin oli suherrettu jotain omituista ja luin sitä lomittajan jättämää listaa läpi seitsemättä kertaa tajuamatta yhtään mikä piru tällä voi olla. Antibiootilla ei ollu kukaan, joten päätin että oli mikä oli niin tuuttaan nyt nää lypsimet kiinni. Ehdin ottaa rätillä kiinni ensimmäisestä vetimestä kun se piru monotti niin että valtaosa keuhkojen sisältämästä ilmasta tuli pihalle että heilahti. Siinä keräillessäni tuijotin sitä utaretta ja tajusin että joo, siinähän tosiaan on R -kirjain. R niinku rauta. Potukurauta. Potkun estäjä. Kummasti se oikolukua parantaa kun silmät meinaa pullahtaa päästä. Joku painejuttu varmaan.

Eilen sitten Ilo lakkas olemasta Iloinen. Sillä ei ollu ongelmaa lopettaa lypsämistä ennen seuraavaa vasikkaa. Yleensä huilia on se kuukausi-kaks, mutta Ilo otti ja päätti lopettaa sen maidon antamisen jo hyvissä ajoin helmikuussa kun "laskettu aika" on kesäkuussa. Mutta nyt Ilo päätti sitten lopettaa myös syömisen. Alko muuten muutama ei-niin-mukava ajatus pyöriä päässä vatsaan mädäntyneestä vasikasta sun muusta.... Mutta päätettiin kuitenkin päivystävän eläinlääkärin kanssa että katotaan kipulääkkeen ja pötsipotkun voimin ootella aamua. Tänään sitten eläinlääkäri, anoppi ja appiukko (oma käsi paskana, edelleen) kilpaa temus kestopuhaltumisesta kärsivälle Ilo paralle nestettä mahaan kun minä ja lapset vieressä lähinnä oltiin haitaksi. Kaikkien toimenpiteiden jälkeen anoppi lähti viemään tavaroita pois ja pysähty yhtäkkiä käytävälle.... Irmu oli tempassu tehä vasikan parteen. Irmun piti siis poikia viikon päästä. Ja se oli toinen näistä maidosta maitoon lypsetyistä. Aamullahan ihan ite lypsäsin Irmun enkä älynny mitään merkkiä tästä tapahtuvasta. No, eikun ternimaitoa sulamaan ja porukka poikimakarsinaan....

Nappi-parka.

Lähtiessäni aattelin että vaikuttaapas nää nyt täällä juottokarsinassa janoisilta nää vasikat. Laitoin porukan vapaajuotolle ja lähdin tekemään jotain, tarkotuksena kääntää asetukset kohta takaisin... No, unohtu ihan hetkiseksi se homma siinä ja seurauksena piti lähteä vähän ulkoiluttamaan itsensä palloksi juonutta Nappia, Napilla tuli vähän paha elämä.... Hupsista. Jos vaan nyt jatkais sairaslomaa vaikka kymmenellä vuodella näin alkuun.