Teurasautopäivä - paska päivä.

RIP Herba <3

Ensimmäiset itkut sillon kun päätät että nyt ne määrätyt eläimet on ilmotettava teuraaksi. Seuraavat itkut viimestään siinä vaiheessa kun tulee se tekstiviesti. "Teurasauto saapuu 24.10. klo 14-15.....". Tänään se otti, ja ottaa, erityisen koville. Jiira oli sellainen hiljainen ja suht helppo kaveri kunnes viimeisen poikimisen jälkeen sen utare vaan levähti. Viime aikoina sen kaikesta käytöksestä huomas että lypsy ei ollu enää erityisen mukavaa. Siitä tuli myös vähän äksy, mikä yleensä selittyy ainoastaan kivulla. Järy parka, maailman harmittomin otus. Nukkui aina kun mahdollista pitkin pituuttaan ja sen näköisenä että välillä piti varmistaa onko se kuollut omia aikojaan. Mutta se utare. Aivan mahdoton lypsää. Poikimisen jälkeen se oli lypsettävä puoli kerrallaan koska ne hemmetin vekottimet ei vaan ylettäny kiinni.... Eli ei mitään saumaa siementää enää. Mutta sitten se suurin porun aihe. Herba. Mä opettelin Herban kanssa nää hommat koska se oli niin kiltti ja helppo. Rapsuttelin ja pyytelin anteeks että revin sitä tisseistä tajuamatta yhtään miten sieltä sitä maitoa pitäs saada pihalle. Laitoin lypsimet väärinpäin ja irrotin ja laitoin uudestaan väärinpäin. Ja se kuunteli ja kärsi hiljaa. Annoin mä sille sitten aina vähän erikoisherkkuja sen via dolorosan lopuksi.

Ensimmäinen isompi säikähdys tuli jo kun se työnsi kohtunsa pihalle. Mutta siitäkin selvittiin. Nyt ei enää selvitty sen kolmannesta aureuksesta. Joka poikimisen jälkeen se sen pirun tulehduksen jossain vaiheessa sai. Aina sain jotenkin kikkailtua että se jopa parani vaikka oli antibioottiresistentti versio. Mutta tällä kertaa mikään ei auttanu enää. Sairaan vetimen ummistaminen ei ollut enää vaihtoehto koska Herban ainoa synti oli se, että se valutti maitoa. Ja se maito tartuttaa taas sen saman tulehduksen eteenpäin terveisiin lehmiin.

Tänään purin aitoja kun se pirun teurasauton ääni kuului. Anoppi oli ystävällisesti luvannu hoitaa lastauksen. Ei tartte varmaan kertoa että itestä ei siihen ollu. Ehdin just toiseen päähän peltoa ja istuin siihen tyhjän lankakelan päälle ja voin kertoa että tästä itkusta ei oo sen jälkeen tullu loppua. Tuttu eläinlääkäri on ollu tässä kyseisessä teurastamossa töissä mihin meidän eläimet menee. Jotenkin mulla tulee joka kerta se keskustelu mieleen teurasautopäivinä. Kysyin sillon varovasti millasta siellä on (vaikka en ollu yhtään varma että hauan kuulla). Teurastamolla on kuulemma kyllä tosi asiantuntevaa porukkaa. Ei piestä, ei hakata, rauhallinen tunnelma, eläimiä kohdellaan ihan hyvin. Mutta se teurasnavetta ei sitten ilmeisesti oo mikään viiden tähden hotelli. Sillon se eläinlääkäri sanoi että lohduttaudu sillä että ne ei joudu olemaan siellä pitkään. Mut enhän mä pääse siitä ajatuksesta. Näistä työkavereista siellä pimeessä hirveessä navetassa. Yleensä ne on siellä yön yli, koska sunnuntaina tai maanantaina haetaan ja aina seuraavana päivänä teurastetaan. Huomiseen iltapäivään saakka mä tuun sitä pyörittämään päässäni kunnes arvelen että nyt niiden elämä on jo ohi. Sen jälkeen voi taas vähän hengittää. Tähän verrattuna kotiteurastus on kuulkaa ihan piece of cake. Se eläin harvoin ehtii edes tajuta mitä tapahtui kun on jo henki pois tai taju kankaalla, riippuen siitä lopetustavasta. Omalla kotipihalla tai pellossa, tosta vaan. En mä nyt sitäkään tietenkään kattomaan pysty mutta ajatuksena se on ehkä vähän siedettävämpi.

Lapsille en kyenny aamulla sanomaan että auto tulee. Ne tosin ottaa sen varmaan paljon realistisemmin ku äitinsä. Kesällä veljen tyttö oli kylässä ja katteli Mairea tossa laitumella. Meidän tytöt siinä vieressä seiso ja totes pokkana ja ihan ilosena Veeralle että "Mairesta tulee makkaraa!". Veeran silmät levis metrin ja alkoi täyttyä vedellä kun se katto vuoron perään vanhempiaan ja Mairea ja näin että nyt saattaa tulla pari lisäkysymystä. Poistuin takavasemmalle.

Ps. Ei meidän lehmät koko kesää järvessä makaa. Laidunmatka meni vaan kuvanottohetkellä ilmeisesti rouvalle liian hikiseksi hommaksi.....