Halloweenjuhlaa

Eiku ei ookaan. Jengi laittaa kuvia Facebookiin kaikenmaailmantoimistojen halloween -juhlista ja on kai niitä ollu eilen vallan baarissakin niitä juhlia. Maalla ehtoinen emäntä heräs klo 06 vaan vaivoin, syynä yöllinen spektaakkeli kaksosten kanssa. Ensin heräs toinen ja tuli viereen, sitten toinen. Eipä ole kahdelle mukulalle tilaa sängyssä, joten isännän kohtaloksi koitui lastensänky. Tulee kuulemma polvet kipeäksi. Jännä, kun sänky on kuitenkin kokonaiset 140cm. Tietysti heti kun tunnin temuamisen jälkeen koko porukka nukahti uudestaan, soi kello. Aamun uutisten ja somen selaus sai vaan pahalle tuulelle. Nyt noiden julki tulleiden teurasvideoiden jälkeen aamuisin tuntuu lähinnä siltä kun olis menossa paljain käsin kiduttamaan ja tappamaan noita eläimiä joka aamu. Tai tuntuu että niinhän kaikki meistä tuottajista ajattelee. Siellä ne antaa elikoiden maata paskassa ja miettii miten sais mahdollisimman ison maitotilin mahdollisimman pienellä vaivalla. Välillä tuntuu aika turhauttavalta pitää mitään blogeja missä koittaa kertoa että on ne tunteet sillä "tuottajallakin". Mutta kiukulla jatkan. En ehkä tänään kun masentaa muutenkin, lehmätkin tuli sisälle tunnin ulkoiltuaan - järveltä tuuli ja kankut jäätyi. Ne kattoi siinä avonaisen portin edessä että tuu ny hakemaan! Eh, se portti on auki. Ollu koko ajan. Että rouvat ottaa vaan ja kävelee sisälle....



Jeppa, alias Nojailija sai viime postauksessa peukkuja, joten eiköhän pistetä kuva tän aamun sessioista!

Lisää kuvateksti

Essu ottaa tyynesti nojailun vastaan, toisin kuin eilinen kohde Kelda. Kelda oli aavistuksen ahdistuneen näköinen ja juoksi lypsyboksiin heti oven auettua...
No mutta. Kohtahan se on aika mennä taas pieksemään noita elikoita tonne navettaan. Euron kuvat silmissä.

Vieroituksen tuskaa

Nää hetket on ehdottomasti tän ammatin kamalimpia. Tässä tapauksessa tuoreimman vasikan vieroitusta nopeutti Iska -emän suht äkäinen käytös, alkoi jo vähän jännittää hakea frouvaa lypsylle kun se tuli sieraimet tötteröllä vastaan niskaansa nakellen... Eikä siinä, muttakun se lapsi ei koskaan oppinut jostain syystä juomaan sieltä mistä piti ja sen puolen hoitaminen alkoi olla melko haastavaa kun emä piti ensin saada päästään kiinni ja senkin jälkeen sai vähän vilkuilla silmäkulmasta että pysyykö se tuttipullosession ajan järjissään. Lyhyen historiani aikana oon todistanut melko erilaisia vieroituksia. Parhaiten jäi mieleen Kelda, joka poiki suht ensimmäisten itse panikoimieni joukossa. Se kattoi ulos putkahtanutta vasikkaansa ihan sillä ilmeellä että "mikähelevettimustajusttulipihallejamitätollepitäätehdä?!". Se hoiti kyllä vähän hömelönä vasikkansa vieroitukseen asti, mutta oli selkeästi erittäin tyytyväinen kun sen äidin pesti loppui ja vasikka pääsi kavereiden seuraan. Se oli ehkä henkisesti helpoin vieroitus myös allekirjoittaneelle. Sitten on niitä jotka huutaa vasikkaansa päivätolkulla. Se on ehkä kaikkein raastavinta. Kun käy sääliksi niin että itkettää koko ajan. Niin kävi tässäkin. Siinä aikani surkuteltuani siirsin vähän vanhemman poikavasikan uuden tulokkaan seuraksi isoon poikimakarsinaan kun mietin että ehkä se isoveikan seura vähän reipastais pientä. No joo. Isompi poika päätti osoittaa paikkansa hyppimällä pienen selkään ja minä juoksin perässä ja karjuin että et Prkl kyllä tuota tee vaikka se kai on ihan normaali tapa näyttää että minä olen sitten pomo. Pieni tästä hämmentyneenä meni karsinan perimmäiseen nurkkaan, tuijotti parressa olevaa emäänsä ja sanoi ihan pienellä äänellä "Möö". Ja tämähän riitti sitten lopulliseen murtumiseen allekirjoittaneella. Siinä sitten silittelin pientä ja mietin tuhannennen kerran että "Musta ei ole tähän". Se on ajatus joka on tässä vuoden sisään käynyt mielessä vähintään sen kymmenen kertaa päivässä. Valehtelematta. Ja sitten mietin että voin sentään vaikuttaa miten asiat on näillä eläimillä ja pitää niistä mahdollisimman hyvää huolta.

Isomies ja pikkumies

No, tuli aamu ja vilkaisin navettakameraan heti siinä kuuden persiissä. Siellä ne nukkui vieretysten karsinassa niin söpösti että. Ja maitoa saatuaan loikki peräkanaa ympäri karsinaa. Ja taas selviää eläinrakas emäntä seuraavaan poikimiseen saakka.

Tänään tuleekin taas vakiovieras, eläinlääkäri. Anoppi tossa vasikoiden ohi kävellessään kysy että ootko muuten kokeillu ton isomman pojan napaa. No en tietenkään ollu. Luulin että sillä on vaan poikkeuksellisen järeä varustus. Jepjep. Napatulehdus. Koko napanuoran paikka ja pili siinä sivussa tulehtunut. Näitä asioita ei sitten ihan osaa vielä sillä silmällä kattoa, kiitos tän valtavan pitkän vuoden kokemuksen. Eikun nöyränä eläinlääkärille soittamaan. "No onko se ollu sillä miten pitkään?" "Öööh, en tiedä. Anoppi huomas aamulla" "No onko se muuten ihan reipas?" "Öööh, on kai? Joi maitoa ja hyppeli." "No ei se sitten kuolemaa tee." "Kiva."
Eli taas pääsee pistämään antibioottia. Eipä tiennyt tyttö että joskus vielä neulakammoinen joutuu ihan itse neulomaan, eikä edes itseään. Kiitos viime talven kammokokemusten tuli ainakin harjoiteltua sitäkin, yks vasikka on ihan piece of cake. Pieni ruisku riittää, ei tartte olla litran truuttaa ja lekaa että saa antibiootit lihakseen niinku noilla isommilla elikoilla.

Mutta jotta jotain iloisiakin juttuja niin lehmät jatkaa ulkoiluaan, kuten tänä talvena on tarkoitus tehdä. Kuten kuvasta näkyy, meillä harrastetaan tällaista vapaamuotoista ulkoilua pihamaalla. Ei ehkä ihan tarkoituksella mutta pääasia että porukalla on hauskaa. Kuvassa Järy ja Essu, jotka bongas aukon aidassa. Kuka sitä nyt huonolla säällä tylsällä laitumella.... Kas kun ei tyttöjen traktorilla käyny ajamaan.

Ja vielä yks: Meillä on navetassa Nojailija. Itse oon tutustunut vaan ihmisversioihin, lähinnä baarissa kolmen jälkeen. Jeppa tekee tätä joka aamu lypsyvuoroa odotellessaan. Pikkasen mulle on mysteeri miksi, mutta ei se näytä kavereita haittaavan ja itse Nojailija on erittäin onnellisen oloinen. On sitä itselläkin joskus vastaava olo ollut, onneks mies suhtautuu siihen yhtä ymmärtäväisesti kuin Jepan kaveri tässä.

Hiehot sisään, vasikka ulos

Näinhän se teoriassa meni. Hiehoja houkuteltiin vaikka millä herkuilla ovesta sisään, mutta se rampin kiipeäminen navettaan osoittautui liian jännäksi kahdelle niistä. Ja tänään ne näytti mulle sitä kauniinpaa puoltaan kun koitin vielä neuvotella nätisti että jos kuitenkin mentäis sisälle kun tuulta on vajaat kymmenen metriä sekunnissa ja sen kanssa tulee pian vettä. Mutta ei. Tossa alla oli se kuva mikä allekirjoittaneelle jäi. No, soitellaan. Onneks on tiheä metsä minne mennä. Mutta voisin vannoa että sisällä olis silti ihan kiva olla. Joka helkkarin syksy joku elikko jää aina pihalle niin että saa yöt miettiä miten se siellä pärjää ja istua kaatosateessa puhumassa sitä ympäri sisälle. Mikä siinäkin on?

Näin nätisti eilen oltiin vielä menossa sisään. Kuvassa silmiin katsova taulapää on toinen sisäruokinnasta kieltäytyneistä...

Vasikat ja jostain syystä ihmislapsetkin, tykkää syntyä yöllä. Miksei se ole jossain laissa kielletty?! Iltanavetan aikaan vilkaisin lehmän hanuria (mitä joutuu muuten tässä hommassa kyttäämään yllättävän paljon) ja siellähän se limaklöntti roikkui. Lyhyellä kokemuksellani se on kai ensimmäinen merkki siitä että poikiminen alkaa. Jes. Kello puol kahdeksan, eli menee yötöiksi. No, kelloa ei meidän perheessä tarvitse herättämään, sitä varten on huonouninen lapsi. Puolilta öin eka tsekkaus kamerasta - rauhallista. Klo 03 sitten olikin jo vähän levottomampaa. Eikun pyjamassa navetan ikkunan taakse vaan toteamaan että jaa, nyt meni vedet, eli tunnin sisään pitäs periaattessa kai olla vasikasta joku merkki. Sisälle ja miehelle ilosanoma. Tunnin päästä kello soimaan, mies navetalle. Sentti sorkkia pihalla ja töitä oli ilmeisesti tehty jo hetki... No, eipä siinä kun soittoa anopille että pitäs saada vedettyä sorkkia sen verran esiin että sais ketjut viriteltyä vasikan jalkoihin ja päästäis hommiin. Itsehän en voinut navetalle lähteä koska lapsi huusi falsetissa äitiäitiäitiäitiäiti taas vartin väein ilman mitään järkevää syytä. Muuten kyllä, mutta sitten ois heränny jo koira ja siskokin. Joten ei kun odottamaan. Jättiläisiso poika (taas poika?!) syntyi sitten 4.20. Sinänsä kyttäys kannatti, että tästä poikimisesta emä ei olis yksin selvinnyt. Tai ainakin aamulla olis ollut aika väsynyt emä odottelemassa vasikka puolitiessä. Sen version kokeilin tossa juhannuksena ja jäi sen verran isot traumat että ei tapahdu meinaan ihan hetkeen uudestaan sitä mokaa.

Uusi tulokas. Aika tarkkaan asettelee emä jalkansa...

Jälkeiset oman ruuan päälle - zero points. Miten tää on edes mahdollista?

Mutta paljon hyvääkin tässä päivässä, tänään bongasin hiehonhakureissulla meidän tyttöjen lemmikkioravan! Tytöt siis löysi kesällä pienen oravanpoikasen, joka päästi ihan lähelle. Sille kannettiin niska limassa muroja ja muumi-keksejä mutta sitten se kaveri hävis. Koira on muutaman kerran istunut riihen vieressä haukkumassa, mutta se koira haukkuu harva se päivä muutenkin olemattomia, joten en ajatellu asiaa sen enempää. Mutta siinä se istua nakotti riihen oven päällä! Ilouutinen lapsille!

Huomenna jatkuu hiehonmetsästys. Wish me luck.

Ihan tavallinen päivä

Tämä blogi on ollut haave. Se on ollut sitä jo pitkään, mutta josko nyt. Josko sen sijaan että päiväuniaikaan selaisi Facebookia tai söisi suklaata, tekis jotain terapeuttista. Vasta nyt rakastamalleni kirjoittamiselle on aihe. Maatila. Ainahan mä halusin maatilan järven rannalla. Be careful what you wish for. Sitä voi tulla aktivistista maitotilalliseksi. Voin kertoa että matka ei ole ollut maailman helpoin.

Ensin ajattelin että aloitan kirjoittamisen sitten kun jotain oikeasti jännää tapahtuu. Sitten huomasin ajattelevani joka päivä että hitto kun tästäkin olis kiva kirjoittaa blogiin. Jos siis sellainen olis. Mutta näemmä kun ei viiteen vuoteen tee mitään muuta tietokoneella kun selaa myytäviä hevosia tai käy siinä maailmanlopun somessa niin ei osaa tehdä enää Mitään tietokoneella. Tämän blogin ankean ulkoasun luomiseen meni tunti. Ja kohta herää tytöt ja sitten loppuu blogit. No, edes alku.

Tänään on ollu ihan tavallinen päivä. Paitsi että tytöt nukkui viime yön mummolassa, joten univelka paikkaantui taas prosentilla siitä sadasta mikä on jäljellä. Navetalla kaikki oli erittäin seesteistä. Liiankin. Iska, tuo maailmanlopun lehmä, ei suostu poikimaan. Sen piti poikia jo vajaa viikko sitten, mutta mitään ei kuulu. Illalla kyttäsin kamerasta kun se kanttura makasi ketarat ojollaan poikimakarsinassa, että no nyt! Mutta sen sijaan että olisin päässyt joka kerta ylitse vyöryvästä poikimisstressistä, se nousi ylös ja meni syömään. Kettu. Viimeksi kun kyseinen lehmä poiki, käskin isännän tuupata sen peltoon illalla - saatesanoilla "Jos se sinne poikii niin haen vasikan kottikärryillä aamulla". Voit vaan arvata. Piti lähteä Helsinkiin seitsemältä, puolelta tuli viesti että kurkkaahan että on kottikärryn kumissa ilmaa. Faaak. Että kyllä sillon poiki. Ei nyt.


Tässä on ollut siitä poikkeuksellinen kesä, että meille ei ole syntynyt Yhtään tyttövasikkaa. Viime keväänä poikineesta kahdeksasta lehmästä seitsemän poiki tyttövasikan. Meinas olla vähän vilskettä navetalla kun sitä tilaa ei muutenkaan oo mitenkään ylen määrin. Ja sitä maitoa kului. No, oli kyllä hyvä että meillä sattui olemaan aivan kammottava talvi - keskimäärin joka viikko joku elikko vedettiin jalat edellä tratktorin kauhaan ja loppuihin pistettiin antibioottia. Ja oli toki myös rotavirus, eli kaikki vasikat paskoi kaaressa pitkin seiniä. Mutta olipa niille maitoa mitä juottaa, kiitos tuon eläinlääkärin ihmelääkkeen, joka poistaa antibiootin maidosta jonka jälkeen sitä voi juottaa vasikoille. Vasikat siis joi ja paskansi, mutta maitotili näytti aika "jännältä". Enemmän sitä maitoa oli pihassa pöntöissä kun tankissa. Tässä tuli taas eteen aktivistin isoin ongelma - pitäis ajatella sitä tiliä. Ja minähän en miettiny sitä sekuntiakaan. Oli vaan niin järjetön huoli niistä elikoista. Oikein pelotti mennä navettaan aamulla kun ei tienny mikä siellä odottaa.

Mm. tämä kuvan sonni jäi viime talvena käsiin kun rotavirus jylläsi pahimmillaan. Nyt se Houdini ei pysy missään aidoissa. Mutta syö kyllä pihanurmikon siistiksi.

Mutta tämä siis sivujuonteena, yllättäen arvostan nykyään seesteistä elämää navetalla. Tällä hetkellä navetassa on yksi poikavasikka, aamulla haettiin toinen välitykseen. Ja aktivisti itki verisiä kyyneleitä koska ei saanut juuri sitä vasikkaa aamulla juomaan maitoansa. Että nyt se kuolee nälkään. No, ei kuulemma mene kuin Sulkavalle saakka, ehkä se sinne selviää hengissä. Kai se pirulainen arvasi että noutaja tulee. Ennen säälin aina välitykseen lähteviä poikia, mutta onneksi löysin Facebookista Maaseudun Naiset -ryhmän, jossa on paljon myös sonnikasvattamon emäntiä. Ne kuvat kivoista karsinoista ja onnellisena kirmaavista vasikoista on kyllä tehnyt näiden lasten maailmalle lähettämisestä paljon helpompaa. Vaikka silti se kirpaisee, onhan ne ihan vauvoja vielä...

Tänään tulikin yllätysohjelmaan hiehojen sisään hakeminen, kiitos sääennusteen joka lupaa just sitä keliä mitä ei kukaan kaipaa. +3 ja vesisadetta. Kaverit on viettäny kesää "täysin pellossa" ihan kirjaimellisesti. Vaikka siellä miten kävis pitkin kesää seurustelemassa, ne metsittyy ihan väkisinkin. On taas melkonen kesyttäminen edessä. Maltan tuskin odottaa kun ensimmäinen niistä poikii parin kuukauden päästä. Koitapa ite laittaa kätes sen tisseihin ja laittaa niihin ne suhisevat lypsimet kiinni. Hiiohoi. No, kunhan ne nyt saadaan ensin sisään sieltä.... Appiukko joskus sanoi että pitää oottaa ensimmäiseen räntäsasteeseen, kyllä ne sillon ihan mielellään sieltä tulee. Viime vuonna otin mukaan ton Espanjan karjakoiran, joka toimii kyllä aika lailla eri tavalla kuin normaali karjakoira. Lue: Koira juoksee helevetisti haukkuen edellä ja hiehot perässä. Mutta toimii se niinkin. Nyt karjakoira vetää sikeetä sohvalla eikä tee elettäkään noustakseen. Eli ollaan ton teen-ennenkuin-ajattelen-isännän kans keskenään. Näihin kuviin.