Tuurilla ne laivatkin seilaa....

Yrmykkä ja joku Urpo

...Siinä se vastaus periaatteessa siihen kun moni kysyy miten hemmetissä mä olen tänne joutunu ja vielä pärjään näissä hommissa edes jotenkin. Nyt on kyllä ollu sellanen viikko että huhhui. Mun silmäterä Yrmy, navetan vanhin lehmä ja tilan ainoa 50-tonnari, oli tekemässä seitsemättä vasikkaansa. Mä oon sanonu aina että jos Yrmy tästä poikimisesta ja sen jälkeisestä ajasta selviää niin se saa jäädä meille vaan olemaan. Jos ei muuta niin muuttakoon tonne meidän yläkertaan mutta Yrmy ei täältä lähe ku vaakatasossa. Viime poikiminen meni suhteellisen ok, pari kertaa se yritti halvaantua mutta mulla oli eläinlääkäri käytännössä pikavalinnoissa ja kun jalka otti yhden väärännäköisen sivuaskeleen, soitin samantien kalkit suoneen. Maanantai-iltana Yrmy alko osottaa merkkejä että poikiminen vois olla lähellä ja jätettiinkin se sisään karsinaan. Yöllä yritin tihrustaa kamerasta tilannetta mutta näin ainoastaan roikkuvia heiniä. Kirosin siinä itteni alimpaan helevettiin kun olin unohtanu putsata navetan kameran päältä sinne kesällä ilmestyneen pääskysen pesän.... Ja samalla hetkellä kuului se joka yönä toistuva tepsutus kun toinen muksuista hiipii mun viereen nukkumaan. Joten mihinkään ei auttanu enää siitä lähteä sätkimään jos ei halua aiheuttaa lapselle elinikäisiä traumoja katoamalla keskellä yötä. Aamulla heräsin sitten 6.10 siihen että Riina soitti navetalta että "Ykä" meinaa alkaa pykästää vasikkaa. Eka ajatus oli että hemmetin hyvä homma - päivällä on mukavampi roikkua eläinlääkärin kanssa Yrmyn päässä kalkkia työntämässä ku keskellä yötä. Poikiminen itessään meni yllättävän kivuttomasti, vähän anopin kanssa jeesattiin vanhaa frouvaa ja järeen kokonen sonnihan sieltä tuli. Tietenkin. Ne miltä toivot sitä lehmävasikkaa ei saletissa koskaan sellasta tee. Yrmyllä on yks ainoa tyttövasikka, tai nyt jo ihan iso neiti; tänä kesänä siemennetty Myrtti. Paree että jatkaa emänsä jalanjäljissä.

Ens näkemältä näytti että täähän saattaa jopa mennä ihan jees, Yrmykkä veti ämpärillisen jauhoja ja kymmenen litraa vettä ja sai edellisillan jatkeeksi vielä kalkkipötkön kitusiin. Vastusti toimenpidettä omaan tanakkaan tyyliinsä ja aattelin että näinköhän tässä selvitään ilman eläinlääkäriä. No illallahan tilanne olikin sit jo toinen. Navetalla oli vastassa silmät kuopalla seisova Yrmy, joka näytti siltä että olis ollu Cheekin keikalla ja vetäny jatkot päälle.

It´s a boy!

Eikun taas elukkalääkäriä tilaamaan. Onneksi Taru ehti paikalle ennenku Yrmy kerkes makuulle. Nää pirulaiset meinaan harvoin nousee ylös vaikka ei enää halvausoireita oliskaan. Jostain syystä ne "luovuttaa". Ehkä eivät uskalla kokeilla kantaako jalat, mistä noista tietää.... Mutta siperia on opettanu että parempi olla aina vahvasti etukenossa eläinlääkärin kanssa. Taru tempas kalkin suoneen ja piristyihän se vähän. Seuraavana päivänä oli kuitenkin taas vastassa niin krapulaisen oloinen ja näköinen eläin että taas soitettiin piipaalla lääkettä. Toinen kerta ilmeisesti tällä erää riitti sillä tänä aamuna Yrmy jo alkoi olla suht normaali itsensä.

No, minä siitä sitten edellisillan selkkauksesta migreenin saaneena tyttöjä roudaamaan päiväkotiin ja kerkesin keskimäärin sieltä takas ja eteiseen kun soi puhelin: "Saakeli (saattoi olla myös joku rumempi sana), nyt se Kinkeri poikii parteen, sillä näkyy jo sorkat!" Joopajoo. Kinkeri, alias Kinkku. Hirveän lihava Ay, josta sanoin jo kolme viikkoa sitten että joko toi tekee kaksoset tai sen ns. laskettu aika on persiillään. Sen verran soitti sentään kelloja että otettiin se lehmien mukaan hyvissä ajoin. Riina sanokin että ilmankos se tänä aamulla hortoili itekseen laitumella ihan eri nurkassa ku muut, mikä on sangen poikkeuksellista käytöstä lehmältä. Siitä puhelinsoitosta synty melkonen spektaakkeli kun tajusin että Yrmyähän ei voi siirtää mihinkään ettei se mee halvaantumaan johonkin perimmäiseen parteen ja toisessa poikimakarsinassa on rantahaasta tutkittavaksi napattu hieho josta Riina kysy että onko se ihan varmasti AY. Lähinnä se eläin näyttää Ay:n ja ylämaankarjan risteytykseltä. Käy ja kukkuu ihan normaalisti mut karvaa on enemmän ku keskiverto shetlanninponilla tammikuussa. Siinä tehtiin sit melko pikaiset ratkasut ja nakattiin karvapallo toiseen yksiöön ja eikun Kinkkua ajamaan vähän pehmeämmälle alustalle poikimaan.

Kinkku ja vaaleanruskea vasikka. Tuli siitä sitten
ihan valkoinenkin lopulta.

Sieltähän se tulla lönkötti sorkat toosasta vilkkuen. Viis minuuttia ja maailman söpöin tyttövasikka oli pihalla. Siinä sitten porukalla anoppi, minä ja Riina siinä taivasteltiin että oli muuten melko lähellä tulla jonkinmoinen sählinki. Kinkeri vähän irvistellen nuoli vasikkaansa, joka oli ilmeisesti tyhjännyt suolensa "lapsiveteen", koska oli pitkälti yltä päältä paskassa. Ja mitä tekee Kinkku: Toteaa että tuli meinaan saamarinmoinen nälkä tässä temutessa ja vasikkakin maistuu ihan paskalle, jos kävis vaikka syömään. Riinan kanssa jonkin verran naurettiin kun ko eläin on varsin tunnettu ruokahalustaan. Jauhojen jaolla se on pakko köyttää persiin takaa kiinni kun syö muuten seittemän muunkin elikon ruuat. No, vasikka näky tulleen emäänsä, en oo koskaan nähnyt että vastasyntyny vasikka ois niin nopeesti pystyssä ja tissiä ettimässä ku tää kaveri. Kinkku ei ees naamaansa varmaan jauhoista nostanu kun vasikka veti jo ternimaitoa tuttipullosta ku viimestä päivää. Onkohan eläimille olemassa joku personal trainer? Voisin ilmottaa Kinkun ja ton tälläkin hetkellä jaloissa makaavan ylilihavan espanjalaisen koiranmötkäleen johonkin ohjelmaan.

Tässä sen taas näkee että pitäs varoa mitä toivoo. Just viikonloppuna marmatin että Härön vasikalla, Nopalla, ei oo oikein ikätovereita ja se selkeesti kaipaa seuraa. Noppa on tosin kunnostautunu tyttöjen leikkikaverina ja sitä mongutaan joka päivä ulos leikkiseuraksi. Ja jos taas Nopalle ei säännöllistä ulkoilutusta kuulu, se vapauttaa kyllä itse itsensä karsinasta ja lähtee sekoilemaan pitkin navettaa. No, nyt tulee vähän lisää vilskettä vasikat vs. lapset hippaleikkiin.

Vielä loppuun on pakko laittaa yks linkki. Mä oon opetellu syömään lihaa yli 15 vuoden kasvisruokavalion jälkeen nyt kun sitä saa ns suoraan navetasta pakkaseen. Vakuumikamaa en edelleenkään kykene syömään mutta oma liha menee jotenkin. Kanan kanssa mulla on ikuinen henkinen taistelu, lapset tykkää siitä mutta mua on ahdistanu se etiikkapuoli aina ihan suunnattomasti. Tän luettuani mun on ehkä vähän helpompi hengittää tän asian suhteen.