Vanhoja juttuja kaivelemassa

Noin vaan tuli vietettyä oikein kunnon loma! Vähän se tuntu loppuvan ennenku oikein alkoikaan, jännä. Otin ilon irti kyllä joka hetkestä - paitsi tietenkin öistä. Taas oli lapsen yöllisestä kekkuloinnista se hyöty että sai samalla kytättyä seuraavaa poikijaa, joka on siemennetty Blonde d´Aquitaine -rotuisella sonnilla, eli suomeksi lihasonnilla. Täältä voit käydä kattomassa minkä kokoisia mörköjä noi liharodun sonnit on. Siksi ihan aavistuksen jännittää aina kun lehmä on sellaisella siemennetty. Viimeinen ko rodulla siemennetyn Hertan poikiminen meni niin perseelleen että huhhui. Ja sieltä tuli lehmävasikka, joka on sentään yleensä pienempi kuin sonnipojat. Ennen tätä poikimista en ollu tajunnu käytännössä mitä se tarkottaa jos poikiminen oikeesti menee munilleen. Emän huuto kuului aamulla meidän ulko-ovelle. Eikun pyjamassa juosten navettaan... Vasikka oli puolittain ulkona naama turvoksissa ja emä makas kyljellään aivan raatona. Vuoron perään soitin anoppia, miestä ja eläinlääkäriä paikalle ja lopulta kaikkien edellä mainittujen avustuksella ne mokomat tokeni molemmat, emä ja vasikka. Tämä kovan onnen vasikka sai FB-äänestyksessä nimen Maire (Kiitos vaan Jenni Kanerva!), enkä koskaan raaskinut laittaa sitä välitykseen vaikka niistä saa kai jonkin verran enemmän rahaakin. Maire käveli ekan kaks viikkoa polvillaan kun kohdussa oli ollut vähän ahdasta ja jalat oli niin kippurassa että vaati aika jumpan (ihan kirjaimellisesti) että ne siitä oikes. Mutta oli se niin syötävän söpö! Tallikaveri Ullalta lainasin pari pinteliä että sain tuettua jalat ja siitä se sitten lähti kuntoutuminen. Kyllä siinä vähän oli itku silmässä kun se kesällä päästeli tuhatta ja sataa kavereiden kanssa laitumella. Joskus tästäkin pitää kai luopua kun ei siitä lypsylehmää tule mutta ei nyt ajatella sitä vielä.

Tästä lähdettiin

Ulkojumpassa

Eli nyt ollaan tilanteessa jossa Ilta, yks mamman mussukoista, on siemennetty samaisella rodulla... Ja on meinaan ihan varma että sen poikiminen valvotaan alusta loppuun. Iltan emä Uula oli mun ensimmäisiä "harjoituskappaleita", raukka parka. Sen pois laittaminen itketti niin että järki meinas lähteä. Mutta Uulalla oli nivelrikkoa jo selässä ja jaloissa eikä sen elämä ollut enää mun silmään kamalan kivaa. Se sai aina erityiskohtelua anopiltakin, asui parren sijaan poikimakarsinassa ja sille laitettiin aina ritilän päälle matto että olis päässyt asemalle mahdollisimman helposti... Voi Uula kun se oli kiva lehmä. Ja jätti pari kivaa tyttövasikkaa, Iltan ja Lunan. Luna on miehen mukaan seuraava satatonnari, uhos menevänsä sen kans johonkin hieho-agilityyn ja näyttelyihin. Kyllähän se tavallaan harjotteli keväällä kun laskettiin niitä ekaa kertaa laitumelle, mutta agilitya siinä harrasti lähinnä narun perässä roikkuva mies.

Noniin, taas tää karkas ihan muuhun aiheeseen kun olin alun perin ajatellu. Mutta menköön. Ens kerralla sitten toivottavasti kuvia uudesta vasikasta. Se kai olis pakko pystyä laittamaan välitykseen kun sitten siihenkin kiintyy ja niitä lemmikkejä alkaa nyt olla täällä jo niin paljon että ne vie puolet navetasta.... Ootas ku ens kesänä pitäs ottaa kanoja, kaks lammasta ja kaks possua! Jepjep. Ne varmaan istuu joulupöydässä syömässä sen sijaan että ne olis siinä lautasella.