Mä oon niin pelänny tätä päivää. Meidän navetan vanhin lehmä, koko lauman johtaja ja mun rakkain eläin. Nyt se sitten on poissa. Lähdin melko sekavissa tunnelmissa maanantaina sukulaisiin Pohjanmaalle kun Yrmy oli satuttanu jalkansa viikonloppuna ja oli koko 700 kilon elopainostansa huolimatta taas melko avuton. Se sai automaattisesti sairaskarsinan käyttöönsä ja sitä hyysättiin lypsylle hellävaraisesti ja mattoja ritilän päälle viritellen. Puolessa välissä viikkoa kyselin kuulumisia ja näytti jo siltä että näinköhän se tästä kuitenkin taas kerran toipuu. Tänään aamulla se viesti sitten tuli mitä en ois halunnut saada. Millään ei saa enää kipulääkettä menemään ja jalka on tosi huonona. Kyllähän mä sen jo lähtiessä vähän arvasin. Yrmy oli mun lellikki, tuli laitumella ja navetassa luokse ja kerjäs rapsutuksia aina. Mut viimesinä päivinä se väisti kättä. Aika satavarma merkki että alkaa olla aika….. En vaan halunnu millään sitä uskoa. Nopeesti siinä sit mietin että tänään on perjantai, viikonloppu edessä ja eläinlääkärit päivystyshommissa. Soitin siinä sitten lekurin ja sanoin kyllä jo sinnekin että haluaisin sanoa että tehkää mitä voitte ja lyökää kipulääkettä mutta kymmenen vuotias lehmä, nivelrikkoa selässä ja jalassa, sorkan pohjat pehmentyny, ei kuitenkaan enää meinattu missään tapauksessa siementää…. Olis ollu pelkkää itsekkyyttä lykätä väistämätöntä. Siinä mä sitten Jyväskyläläisessä hotellissa sanoin sille lekurille että pakkohan mun on kai siitä luopua. Tajusin samalla että en mitenkään ehdi edes ite paikalle kun sen aika koittaa. Pyysin anoppia laittamaan viestin kun se on ohi. Ja lapsille kerroin poru kurkussa että nyt Yrmy on niin kipeä että sen on pakko mennä taivaaseen. Ja siinä sitten itkettiin porukassa kaikki kolme.
Se viesti tuli sitten jossain kohti matkalla. Ei ollu anoppikaan pystyny vieressä olemaan viimestä piikkiä, se eläin on kuitenkin AINA ollut siellä navetassa. Nuoria menee ja tulee mut Yrmy pysyi. Mä itkin aivan huutoitkua, onneksi lapset nukkui. Tultiin kotiin, lapset tietysti halus navettaan. Ite luumuilin jossain rehuvarastossa, enkä ees kuvitellu meneväni navetan taakse missä Yrmy odottaa traktorin kauhassa kyytiä Honkajoelle. Nyt kun sain lapset nukkumaan, oon tässä taistellu että pitäiskö mun nyt käydä kattomassa että se tulis itellekin selväksi että poissa se on. Ajatuskin on vaan niin vaikea että vaikka mieli ois menossa niin jalat ei vaan toimi. Joten istun tässä ja pidättelen itkua ja koitan olla miettimättä mitä se on kun huomenaamulla sinne navettaan on vaan mentävä.
Ja mitä tässä viime aikoina on saanut lukea niin aika moni pitää meitä maitotilallisia aivan eläinrääkkääjinä ja ihmishirviöinä. Paskaa tää raadollisuus on välillä, sitä mä en kiellä. Mutta kyllä mä näistä ainakin pidän niin hyvän huolen kun ikinä osaan ja pystyn myös sen viimesen päätöksen tekemään kun sen aika on. Ja nyt sen kanssa on taas kerran vaan elettävä. Ja koitettava rämpiä sinne navettaan huomennakin vaikka se tuntuu niin pirun tyhjältä ilman Yrmyä. Lepää rauhassa ystävä. Toivottavasti siellä missä ikinä oletkaan on ruoho aina vihreää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti